Vammaiset ihmiset kansalaisina

Kirja-arvio. Juhani Laurinkari, prof. emer

Teittinen, Antti; Kivistö, Mari; Tarvainen, Merja; Hautala, Sanna. Vammaiset ihmiset kansalaisina. Vastapaino. Tampere. 2021. 323 s.

Millaisilla ehdoilla vammaisten ihmisten kansalaisuus rakentuu ja rakennetaan 2020-luvun Suomessa? Näin kysyvät ”Vammaiset ihmiset kansalaisina” -kirjan toimittajat ja kirjoittajat tervetulleessa uutuusteoksessaan.

Vammaisten henkilöiden asema on Suomessa edelleen haavoittuva ja monessa mielessä eriarvoinen suhteessa muuhun väestöön. Vammaistutkimus ei edelleenkään ole meillä tutkimuksen valtavirtaa, joten aiheen asiantunteva ja monipuolinen käsittely on enemmän kuin paikallaan, kun vielä Yhdistyneiden kansakuntien vammaisten oikeuksien yleissopimus luo velvoitteita kansalaisuutta, oikeuksia ja osallisuutta koskevalle tiedontuotannolle, kuten kirjan esittelytekstissä todetaan.

Teoksen kirjoittajina on toimittajien lisäksi joukko muita kokeneita yhteiskuntatutkijoita ja vammaisuuden asiantuntijoita, joten teos on myös hyvä katsaus vammaistutkimuksemme nykytilaan. Se näyttäytyy teoksen perusteella hyvältä.

Kirjan toimituskunta ja kirjoittajat ilmoittavat pyrkivänsä monipuoliseen ja ajantasaiseen kuvaukseen vammaisten ihmisten kansalaisuuden muotoutumisesta muuttuvissa, lähinnä kotimaisissa toimintaympäristöissä. Ajankohtaisuutta terästetään kirjan loppupuolella katsauksella Covid-19-pandemiaan ja sen merkitykseen vammaisille henkilöille.

Teoksen päätematiikkaa tarkastellaan useista erilaisista näkökulmista, kuten oikeudellisena, työvoimapoliittisena sekä taloudellisena ja palveluiden saatavuuteen liittyvänä kysymyksenä. Pääosa artikkeleista perustuu empiiriseen tutkimusaineistoon ja monipuoliseen tutkimusmetodiikkaan. Kirja toimii siten erinomaisena oppikirjana käytännön sosiaalitutkimukseen. Laadullisten menetelmien ylivaltaa on havaittavissa, mutta tilastollistakin tarkastelua on tarjolla.

Kirja jakautuu kolmeen päälukuun: Ensimmäisessä osassa tarkastellaan vammaisten ihmisten oikeuksia ja kansalaisuuden rakenteellisia reunaehtoja. Pauli Rautiainen kirjoittaa vammaisen ihmisen sosiaalisesta kansalaisuudesta oikeudellisesta näkökulmasta perusteellisesti ja tarkasti ja osoittaa suoraan ja epäsuoraan juridiikan keskeisen merkityksen myös tämän päivän vammaispolitiikassa.

Antti Teittinen ja Hannu T. Vesala tarkastelevat vammaisten henkilöiden suhdetta sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestelmiin. Tarkastelu perustuu empiiriseen tilastolliseen dataan ja luo hyvää yleiskuvaa aiheeseen. Vaikka kirjan artikkelit ilmentävät poikkeuksellisen monipuolista tutkimusmenetelmien hallintaa, on tämä tarkastelua ainoa kvantitatiiviseen aineistoon perustuva.

Tämän osion kolmannessa artikkelissa erityisesti kuntoutuksen tutkijana tunnettu Jari Lindh kirjoittaa vammaisista henkilöistä työmarkkinakansalaisina ja tuo esiin työkykyvyn keskeisen merkityksen tämän päivän tarjontapainotteisessa työllisyyspolitiikassa sekä siihen kytkeytyen monet hienovaraiset mekanismit, joilla vammaisten henkilöiden monin tutkimuksin ja selvityksin todettu potentiaali sivuutetaan työmarkkinoilla.

Lindhin artikkelissa ei, niin kuin ei myöskään muualla kirjassa, käsitellä vammaisuuden tuottamaa sosiaalista haittaa erikseen eri vammaisryhmien tilanteena. Saattaa olla, että on haluttu välttää tämänkaltaista kategorisointia leimaavana ja ahtaana, ja sen vuoksi kuvataan vammaisuutta yleensä. Työmarkkinakentässä tätä on kuitenkin vaikea välttää, jos halutaan ottaa aiempaa paremmin huomioon tietyn vamman tietty haitta tietyssä työtehtävässä ja sitä kautta parantaa vammaisten henkilöiden työmarkkina-asemaa.

Palkkatyö on edelleen keskeinen väylä hyvinvointiin ja aktiiviseen kansalaisuuteen niin vammaisilla henkilöillä kuin muillakin ja tästä näkökulmasta Lindhin tarkastelu osuu moneen tasa-arvopolitiikan ydinongelmaan. Hän tuo myös esiin sen, miten tärkeä teema vammaisten henkilöiden työmarkkina-aseman kannalta on reaalinen, henkilökohtainen työn, henkilön omien valmiuksien ja työtehtävien vaatimusten yhteensopivuus ja sen huomioon ottaminen rekrytointitilanteissa. Nyt tilastot osoittavat, että vammaisia syrjitään pelkästään tiettyyn väestökategoriaan kuulumisen perusteella työmarkkinoilla.

Teoksen toisessa osassa käsitellään vammaisuutta ruumiillisuuden ja osallisuuden määrittäjinä Merja Tarvaisen ja Vilma Hännisen narratiivisen tarkastelun ja Marjukka Rasan vammaisia henkilöitä vanhempina tarkastelevan artikkelin kautta, jossa empiirisen haastatteluaineiston analyysi on toteutettu soveltamalla sosiaalitieteissä melko niukasti käytettyä grounded theory -tutkimusstrategiaa.

Lukujen seuraaminen lienee maallikkolukijoille osin työlästä haastavien metodien vuoksi, mutta molemmissa teksteissä pureudutaan vammaisen ihmisen ydinkokemuksiin oivaltavasti, hienoviritteisesti ja perustutkimuksen otteella. Sekä metodinen lähestymistapa että käsiteltävät teemat ovat uusia uria avaavia vammaistutkimuksemme kentässä.

Teoksen kolmas osa on kaikkein laajin. Siinä käsitellään vammaisia henkilöitä hyvinvointivaltiomme palvelujärjestelmien asiakkaina. Mari Kivistö ja Liisa Hokkanen kuvaavat asiakaskansalaisuutta aikuissosiaalityössä, Marjatta Martin ja Marjo Romakkaniemi jaettua toimijuutta vammaispalvelujen sosiaalityössä, Antti Teittinen ja Päivikki Rapo kehitysvammalaitoksen hajauttamista retoriikan ja argumentaation tutkimuksen näkökulmasta sekä lopuksi Mari Kivistö ja Sanna Hautala kirjoittavat vammaisten ihmisten kansalaisuudesta käytännössä.

Myös tämän osan kirjoittajat käyttävät monipuolisesti tutkimusmenetelmiä, ankkuroiden tarkastelunsa empiiriseen dataan. Retoriikan ja argumentaation tutkimuksen lisäksi on tarjolla kehysanalyysiä ja temaattista sisällönanalyysiä. Kivistön ja Hokkasen kehysanalyysi tarjoaa poikkeuksellisen kiinnostavan vision siitä, miten monin tavoin yhteiskunnan makro- ja mikrorakenteet kietoutuvat toisiinsa palvelutoiminnassa. Metodisesti on kyseessä siten empiirinen tarkastelu sosiologian peruskysymysten tarkastelusta vammaistutkimuksen alueella.

Kuten edeltävästä esittelystä on toivottavasti käynyt ilmi, kyseessä on varsin moniulotteinen ja uusia uriakin avaava kirjoituskokoelma vammaisuudesta inhimillisenä positiona, vammaisista henkilöistä yhteiskunnan jäseninä ja yhteiskunnan järjestelmien asiakkaina ja niiden toimijoina. Huolimatta tasa-arvopolitiikan kiistattomista saavutuksista ja vammaiskäsitysten muutoksesta, vammaisten henkilöiden asemassa Suomessa on edelleen paljon parantamisen varaa, mikä käy kirjasta ilmi sekä suoraan että epäsuorasti.

Syrjivät käytännöt ovat usein piileviä ja helposti itsestäänselvyyksinä näyttäytyviä; tilastoista ilmenevää diskriminaatiota, näennäisuudistuksia tai vaikkapa uudistuksia, jotka eivät tunnista vammaisten henkilöiden erityislaatua, tai liberalisointeja, jotka naamioituvat aktiivisen kansalaisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Huomattava osa vammaisuuteen liittyvää eriarvoisuutta näyttäisikin syntyvän ei-toivottuna seurauksena yhteiskuntapolitiikan hyvistä aikomuksista.

Kirjassa tämä syrjinnän ja syrjäytymisen teema on koko ajan läsnä. Se tulee selvästi esiin esimerkiksi Antti Teittisen ja Päivikki Rapon, Jari Lindhin sekä Mari Kivistön ja Liisa Hokkasen artikkelissa. Työkyvyn edistäminen, laitosasumisen purkaminen ja hallinnon kehykset näyttäytyvätkin teoksessa myös syrjäyttämisen ja sivuuttamisen hiljaisina rakenteina, eivät vain vammaisten aseman kohentajina kuten niiden toteuttajat ovat ajatelleet. Tuskin useinkaan on kyse tietoisesta syrjäyttämisestä. Kirjoittajat eivät aivan tarkasti toisaalta ota tähän kantaa.

Vaikka arvioni kirjasta on hyvin myönteinen, jonkinlaisena puutteena näen sen, ettei kansainvälistä näkökulmaa edes Euroopan tasolta juurikaan tuoda teoksessa esiin. Jopa hieman yllätti kansalaisuus -termin valinta päänäkökulmaksi ja sen näin vahva kytkentä kansalliseen kontekstiin.

Sosiaalipoliitikkona jäin myös kaipaamaan linkitystä tulonsiirtopolitiikkaan. Meillä Suomessa on perinteisesti järjestelmänäkökulma tämäntapaisissa tarkasteluissa kytketty palvelujärjestelmiin, mutta ei tulonsiirtojärjestelmiin. Niillä on kuitenkin aivan keskeinen rooli vammaisten henkilöiden aseman ja hyvinvoinnin muotoutumisessa. Tässä yhteydessä ­­­­­­­^­­– myös edelliseen tekstikappaleeseen kytkeytyen – olisi ollut kiinnostavaa lukea näkemyksiä vammaispolitiikasta osana sosiaaliturvan reformeja. Tämä teema on mitä suurimmassa määrin kytketty meillä työmarkkinoiden marginaalissa eläviin henkilöihin, joita vammaisissa henkilöissä on runsaasti. Näillä uudistuksilla tullaan jatkossa suuresti määrittelemään vammaisten henkilöiden positiota ja arkea.

Vammaiset ihmiset kansalaisina on mielenkiintoinen, asiantunteva ja uusia näkökulmia avaava kokonaisuus, joka soveltuu monenlaiseen käyttöön; oppikirjaksi, lukukirjaksi aihepiiristä kiinnostuneille sekä päättäjille että muille kansalaisille. Teos on esittelytekstin mukaan tarkoitettu palvelemaan laajaa lukijakuntaa ja sopii kaikille vammaisuudesta yhteiskunnassa kiinnostuneille lukijoille, mihin on helppo vammaispolitiikan piirissä vuosikymmeniä toimineena helppo yhtyä.

Juhani Laurinkari
VTT, Dr.soec.oec. TM HuK
Sosiaalipolitiikan professori emeritus

Artikkelikuva: Elevate_vofmJUVS on Unsplash.com