Suhdetalouden ratkaisuja euron pelastamiseen

Paul Mills

Kirjoitus on julkaistu Kompassin ja Sallux-ajatuspajan kustantamassa pamfletissa EMU: Mistä, minne, miksi? (2019) Osa tilasto- ym. tiedoista on jo osin vanhentunut eikä kirjoituksessa tietenkään ole huomioitu koronapandemian aiheuttamia viimeaikaisia lisäpaineita talous- ja rahaliitolle. Kuvaus Euroopan unionin ja euroalueen haasteista ja ajatukset sen kehittämisestä ovat sen sijaan sitäkin ajankohtaisempia. (toim. huom.) Koko pamfletti on ladattavissa täällä.

Tilastojen mukaan solidaarisuus EU-maiden välillä on vähenemässä. Ilman merkittäviä muutoksia edessä on pitkä ajanjakso, jota leimaa korkea velkaisuus (kuvio 1), matala talouskasvu sekä korkea työttömyys. Lisäksi suurta osaa väestöstä kohtaa elintason aleneminen tai jäätyminen nykytasolle sekä julkisten palvelujen karsiminen. Tästä seuraa levottomuuksien aalto, ja luultavasti sekä äärioikeisto, että -vasemmisto vahvistuvat.

Kuvio 1. Julkisen velan suhde kansantuotteeseen on kasvanut monissa EU:n jäsenmaissa

Ns. Viiden puheenjohtajan raportti 2015 sanoo suoraan, että vastaus Euroopan talousvaikeuksiin on talous-, rahoitus-, fiskaali- ja poliittinen unioni. Fiskaaliunioni tarkoittaa kasvavaa yhteistä verotusta ja budjettia. ”Kaikki neljä unionia ovat riippuvaisia toisistaan. Tämän vuoksi niitä tulee kehittää samanaikaisesti ja kaikkien euroalueen jäsenvaltioiden on osallistuttava kaikkiin unioneihin.” (1)

Pyrkimys Euroopan kansojen väliseen yhä syvempään valtiolliseen liittoon ei kuitenkaan heijasta niitä todellisia suhteita, joita eurooppalaiset kokevat keskenään. Vuorovaikutuksen ja keskinäisyyden tuntemisen sijaan eurooppalaisia pyritään sitomaan yhteen poliittistaloudellisilla rakenteellisilla siteillä. Erityisesti seuraavat neljä huonosti toimivaa suhdetta vievät pohjaa pois EU-projektilta vaikuttaessaan hyvinvointiin ja kansalaismielipiteisiin:

  • Suhteet, jotka sitovat kansoja yhteisen valuutan kautta
  • Suhteet velkojien ja velallisten välillä
  • Suhteet pääoman tarjoajien ja käyttäjien välillä
  • Suhteet, joilla ihmiset, mukaan luettuina maahanmuuttajat, liittyvät poliittiseen järjestelmään.

Jokainen EU-kansalainen on sidoksissa ainakin kolmeen näistä suhteista. Nykyisellä tavalla rakennettuina nuo suhteet aiheuttavat merkittävää vieraantumista ja epäluuloa toimijoiden välillä ja heikentävät juuri niitä sosiaalisia suhteita, jotka olisivat erityisen tärkeitä heikentyvän julkisen talouden aikana korvaamaan puuttuvaa rahoitusta eläkkeisiin, hyvinvointipalveluihin ja terveydenhuoltoon.

Nämä suhteet ovat perusta ja ne on tärkeä saada kuntoon. Jos ne tuottavat epäoikeudenmukaisuuden, puutteen tai epätoivon kokemuksia, on vaikea toteuttaa mitään yhteistä poliittista projektia, kuten eurooppalaista yhdentymistä.

Yhteisen valuutan piti edistää taloudellista ja poliittista unionia, mutta se on siirtänyt valtavasti resursseja heikommista vahvempiin talouksiin (kuvio 2). Siitä on seurannut vaarallisen korkea työttömyys, erityisesti nuorisotyöttömyys (kuvio 3). Se on vaikeuttanut kansallisia velkaongelmia ja tuominnut eräät maat äärimmäisen tiukkaan julkiseen talouteen.

Kuvio 2. Target2-maksujärjestelmän saatavien kehitys osoittaa, että pääomia on virrannut sekä Italiasta (vihreä käyrä) että Espanjasta (punainen käyrä) Saksaan (sininen käyrä yllä). Saksalla on kumuloituneita saamisia lähes 1000 miljardia euroa.

Tälle vaihtoehtona esitetylle eurosta eroamiselle ei ole tarkoituksella luotu sääntöjä. Eron mahdollisuus toisi riskilisän heikoimpien maiden korkoihin. Korot nousisivat, koska mahdollisen euroeron tuoma devalvaation riski pitäisi ottaa niissä huomioon. Perussopimuksissa voisi toki olla laillinen mekanismi euroerolle kriisin ja sopimuksettoman euroeron välttämiseksi. Siinä on kuitenkin iso kysymysmerkki. Jos euroero mahdollistettaisiin, niiden maiden, joiden odotetaan joutuvan eroamaan ensimmäisinä, velkakirjojen korot nousisivat. Esimerkiksi Portugalin korot kaksinkertaistuisivat ja Italian korot nousisivat kolmesta 6-7 prosenttiin. Pääomapako todennäköisesti edistäisi eroa, vaikka maa haluaisi jäädä yhteisvaluuttaan.

Kuvio 3. Nuorisotyöttömyys Italiassa, Espanjassa ja Kreikassa on paljon euroalueen keskiarvoa korkeammalla.

Nykyisten euromaiden joukkoa ei pitäisi laajentaa, vaikka kaikki Tanskaa lukuunottamatta ovat velvoitetut siirtymään yhteisvaluuttaan. Jos euroalue haluttaisiin purkaa, pitäisi jäsenmaille sallia oma valuutta ja joustava valuuttakurssi vaihtotaseen nopeaksi korjaamiseksi. Tällöin yhteisellä päätöksellä korvattaisiin euro vaihtoehtoisella valuuttakurssin koordinaatiolla.

Kilpailukykyisimmät eroaisivat ensin yhteisvaluutasta jättäen euron heikompien maiden yhteisvaluutaksi. EKP:n pitäisi valvoa euroalueen purkamisen suunnittelua, valmistelua ja toimeenpanoa, ja säilyä kaikkien aiemmin euroalueeseen kuuluneiden maiden keskuspankkina, joka valvoisi uutta rahajärjestelmää.

Yhteinen valuutta ja talouden hauraus

Euron ongelma on, että se on luotu velkavetoiselle rahoitusjärjestelmälle, joka on hyvin riippuvainen pankeista. Velka on lopulta orjuutta. Siksi pitää edistää sellaisia rahoitusvaihtoehtoja, jotka eivät perustu velkaan. Maastrichtin sopimus oletti valuuttaliiton toteutuvan riittävän samankaltaisten talouksien kesken, jotka harjoittaisivat vastuullista budjettipolitiikkaa.

Todellisuudessa euroa vietiin eteenpäin, vaikka osa maista ei täyttänyt ennakkoehtoja ja lähes kaikkien oli paljon helpompi luvata vastuullista taloudenpitoa kuin toteuttaa sitä. Italia ja Belgia otettiin mukaan sillä perusteella, että niiden alijäämät olivat siihen aikaan pienentymässä. Kreikan osalta ehtoja ei seurattu 2001. Lisäksi EMU:n sääntöjä rikottiin nopeasti. Sääntöjä ei sovellettu Ranskaan ja Saksaan 2004, kun ne rikkoivat budjetin alijäämäsääntöjä ja niitä olisi pitänyt sakottaa. 2009 kriisissä lähes kaikki maat ylittivät 3% alijäämän rajan. Jäsenyysehdot olivat nekin väärin aseteltuja ja keskittyivät vääriin asioihin. Esimerkiksi yksityisen talouden velka ei ollut mukana kriteereissä.

Perinteinen talous- ja rahaliitto EMU:n kritiikki lähtee siitä, että jäsenmaat eivät muodosta ”optimaalista valuutta-aluetta”. Se tarkoittaa, ettei niiden talousjärjestelmillä ole tarpeeksi yhteistä ja niiden kulttuuri ja kasvumalli on erilainen. Tällaiset erot ovat melko pysyviä. Kulttuurit vaikuttavat talouteen. Huolimatta 150 vuoden poliittisesta liitosta, yhteisestä rahasta ja tulonsiirroista, Etelä-Italia on edelleen köyhempi ja kulttuurisesti erillinen Pohjois-Italiaan nähden.

Järjestelmässä on deflatorinen vire, koska alijäämämaita rangaistaan, muttei liiallisen ylijäämän maita. Pitäisi säätää symmetrinen sääntö vaihtotaseeltaan ylijäämäisille ja alijäämäisille talouksille. Nykyinen liiallisen ylijäämän raja on 6% bkt:sta, kun budjettialijäämää sallitaan vain 3%. Liiallisista ylijäämistä pitäisi rangaista samassa suhteessa kuin alijäämistä.

On toki vaikea nähdä, mitä Saksa voisi tehdä pienentääkseen ylijäämäänsä. Se voisi tehdä enemmän julkisia investointeja, esimerkiksi heikossa kunnossa oleviin puolustusvoimiinsa, mutta se ei voi määrätä saksalaisia työnantajia nostamaan työntekijöiden palkkoja 20 prosentilla ja näin tekemään itsestään kilpailukyvyttömiä vain saadakseen viennin ylijäämää pienemmäksi.

Saksa on hyötynyt eurosta 2002-2015 arviolta yli 1500 miljardia euroa. Siihen verrattuna Kreikan ja muiden eteläisten maiden tukipaketit ovat olleet pieniä…

Näin ollen Saksa on hankalassa tilanteessa, lukittuna aliarvostettuun valuuttakurssiin. Maa kerää valtavia säästöjä ulkomailta. On etsittävä keinoja, joilla taataan, että vaihtotaseeltaan ylijäämäiset maat rohkaisevat kansalaisiaan ja yrityksiään lisäämään tuontia niiltä eurooppalaisilta naapureiltaan, joiden vaihtotase on alijäämäinen. Se toisi työllisyyttä alijäämämaihin, rakentaisi vahvempia suhteita eurooppalaisten markkinoiden välille ja vähentäisi velkavirtoja maiden välillä.

Jäsenmaat eriytyneet

Euroon liittymisen jälkeen maat ovat eriytyneet tuottavuuden kasvussa (kuvio 4). Euromaat, joissa tuottavuus on kasvanut nopeasti, mutta hinnat ja palkat pysyneet suhteellisen vakaina, ovat saaneet vientiteollisuudelleen merkittävää hyötyä aliarvostetusta valuutasta. Maat, joissa tuottavuus on kasvanut hitaasti, ovat kärsineet yhä yliarvostetummasta vaihtokurssista

Kuvio 4. Työn yksikkökustannusten kehitys Euroopassa. Italiasta on tullut hyvin kilpailukyvytön.

On arvioitu, että vuosina 1999-2008 ”saksalainen euro” oli noin 20% aliarvostettu ja ”espanjalainen euro” noin 50% yliarvostettu. Saksa on hyötynyt tilanteesta vuosina 2002-2015 yhteensä arviolta yli 1500 miljardia euroa. Siihen verrattuna Kreikan ja muiden eteläisten maiden tukipaketit ovat olleet pieniä.

Tämän epätasapainon takia talouskriisi kohtasi kovimmin heikoimpia maita, eli eurojäsenyys kasvatti ongelmaa. Menestyvästä pohjoisesta etelään lainatut eurot lisäsivät kulutusta, kiinteistöjen rakentamista ja sijoitustoimintaa sen sijaan, että ne olisivat kasvattaneet tuotantokykyä. Edullisesti tarjotut lainat synnyttivät kiinteistökuplia Espanjassa ja Irlannissa. Eurolainat toivat myös palkkojen nostopainetta taloudellisesti heikommissa maissa, mikä edelleen vähensi niiden kilpailukykyä.

Euron piti saada talouksia lähestymään toisiaan yhteisen talouspolitiikan kautta ja käymään enemmän kauppaa keskenään. Näin ei ole tapahtunut. Euro ei ole johtanut jäsenvaltioiden talouksien lähentymiseen. Olemme nähneet suuria eroja tuottavuudessa ja palkkakehityksessä. Euro ei ole myöskään lisännyt blokin sisäistä kauppaa sen enempää kuin kauppa on kasvanut muissa osissa maailmaa.

Muu maailma on itse asiassa saavuttanut enemmän kiinnittämättä valuutan arvoa. Australialla ja Uudella Seelannilla on eri valuutat, mutta ne ovat lähentyneet enemmän toisiaan ja lisänneet keskinäistä kauppaansa enemmän kuin EU-maat. Siihen ei tarvita yhteistä valuuttaa. Sen sijaan euro on edistänyt hintakuplia asuntomarkkinoilla niissä maissa, jotka ennen olivat korkean inflaation maita, kuten Irlanti ja Espanja.

Heikommilla euromailla ei talouskriisin iskiessä ollut mahdollisuutta tasapainottaa talouttaan, kun niiden valuutan arvo ei laskenut. Toisin kävi Iso-Britanniassa 2016 kansanäänestyksen jälkeen. Punta halpeni, mutta palkat pysyivät samoina, tuontitavarat kallistuivat, mutta sitä korvasi vientituotteiden halpeneminen ja niiden parempi menekki.

Euromaissa palkkojen ja hintojen alentaminen on vaikeaa, koska kotitalouksien velat säilyvät euromääräisesti samoina. Tällaisessa tilanteessa kukaan ei ole valmis alentamaan palkkaansa. Myös kokonaiskysyntä laskisi ja sen myötä verotuotot. Tästä taas seuraisi painetta valtion ja kuntien budjetteihin, mikä johtaisi nopeasti kasvavaan velanottoon, hitaaseen elpymiseen tai suoraan taantumaan. Kreikan talous taantui ja on yli neljänneksen pienempi kuin ennen 2008 kriisiä. Taantumassa työvoima, maa ja rakennukset ovat vajonneet pois hyötykäytöstä. Kymmenen vuotta finanssikriisin jälkeen Kreikan työttömyys on 25% ja Espanjan 22,5% (kuvio 5).

Kuvio 5. Työttömyys euromaissa v. 2018 (tumman siniset palkit), maissa, joiden valuutta on sidottu euroon (vaalean siniset palkit) ja kelluvan valuutan maissa (vihreät palkit).

Kenties hälyttävin tilanne on nuorisotyöttömyyden suhteen (kuvio 3). Vuosia 2000-07 leimasi matala ja aleneva nuorisotyöttömyys. Talouskriisi ja sen jälkeinen taantuma paljastavat merkittävän eron pohjoisten jäsenmaiden ja heikompien eteläisten jäsenmaiden välillä. Kreikassa ja Espanjassa joka toinen nuori on työtön.

Yhtenäisessä liittovaltiossa, kuten Yhdysvalloissa, keskusvalta voi suunnata varoja ja verojen alennuksia vaikeuksissa olevillle alueille. EU:ssa tämä ei ole mahdollista. Jos työpaikkoja ei löydy yhdestä maasta tai alueelta, on työttömien ainoa mahdollisuus muuttaa muualle. EU:ssa kielimuurit vaikeuttavat työn perässä muuttamista. Myös ammattipätevyysvaatimukset vaihtelevat maittain. Siitä huolimatta vuonna 2014 arvioitiin, että 736 000 EU:n kansalaista siirtyi kahden edellisen vuoden aikana työskentelemään toiseen EU-maahan.

Velka vahingoittaa lainaajia ja lainan antajia

Perusongelma on, että maat ovat sidotut fiat-valuuttajärjestelmään – siis euroa tukee usko EKP:n toimintakykyyn eikä sitä ei ole sidottu kultakantaan tai mihinkään muuhunkaan konkreettiseen – mutta jäsenmaille ei ole bailout-mekanismia.

Perussopimuksen mukaan EKP ei voi pelastaa maita rahoittamalla niitä suoraan. EKP on kuitenkin jälkimarkkinoilta ostanut valtioiden velkapapereita (kuvio 6). EKP:n päätös aloittaa ”määrällinen elvytys” QE, eli valtioiden velkakirjojen osto saadakseen korot alas, on edistänyt pääomapakoa Italiasta. EKP on käytännössä rahoittanut Italian velkaa viimeiset kolme vuotta, muut ovat myyneet.

Kuvio 6. Kuka on myynyt ja kuka ostanut Italian valtionvelkaa vuoden 2015 jälkeen? EKP on ostanut
lähes kaiken.

Fiat-valuutat selviävät vain, jos niitä tukee valtio, joilla on verotusoikeus ja yksi keskuspankki. Keskuspankki voi tarvittaessa pelastaa pankkijärjestelmän ja valtiontalouden. Ilman tällaista mahdollisuutta se, mikä olisi voinut olla valuuttariski devalvaation kautta muuttuu valtion velkariskiksi.

Niin kauan kuin Kreikka ja ehkä myös Portugali, Italia ja Espanja voidaan yhteistoimin pelastaa konkurssilta, on oletettu, että Eurooppa-laiva pysyy pinnalla. Ja mikäli pelastustoimet eivät riitä, heikoimmat maat voidaan irrottaa eurosta ajelehtimaan.

Tällöin maksukyvyttömyyteen ajautunut maa joutuisi sekavaan prosessiin. Valtion velkojen selvittämiseen ei ole kansainvälistä oikeuslaitosta. Ulkoapäin ei voida määrätä valtion oman lainsäädännön alla olevasta valtion velasta. Velkapaperien omistajat eivät voi ottaa haltuunsa valtion omaisuutta, kun maan lakeja on muutettu konkurssitilannetta varten.

Luultavin tulos on velkojen uudelleenjärjestely, jossa ainakin jotkut velkojat suostuvat vähempään kuin alun perin olivat saamassa (haircut) tai ne neuvottelevat pidennetystä maksuajasta. Näin velallismaa ostaa lisää aikaa, mutta sillä on luultavasti vaikeuksia kattaa tulevia alijäämiä, jos/kun se ei saa lainaa kohtuullisella korkotasolla.

Lainojen käyttö talouksien pelastamiseksi on ongelmallista. Velallinen on sopimusoikeudellisesti ja moraalisesti velvollinen maksamaan velkansa. Tätä eettistä periaatetta korostivat erityisesti Saksa ja Hollanti, kun ne ajoivat kovaa linjaa Kreikan velan suhteen. Saksan hallitus ei edes voi laillisesti lainata konkurssikypsälle maalle, eikä myöskään IMF ilman vakuuttuneisuutta takaisinmaksusta.

Kun velallinen joutuu vaikeuksiin, lainanantajaa pidetään uhrina eikä velallista. Selvästikään tämä ei ole koko totuus (kuviot 7 ja 8). Molemmat kärsivät. Kuten kriisivuosi 2008 osoitti, maksamattomat velat voivat järisyttää koko kansainvälistä talousjärjestelmää ja hinnan maksavat lopulta tavalliset veronmaksajat.

Kuvio 7. Italian velka ei ole vain sen oma ongelma, se on myös niiden maiden ongelma, jotka omistavat velkakirjoja. Jos Italia ei maksaisi velkojaan, se olisi katastrofi varsinkin Ranskalle.

Samoin maa, jonka edessä ovat korkeiden velkaerien maksaminen, on pakotettu verottamaan yrityksiään ja kansalaisiaan entistä raskaammin sekä samaan aikaan vähentämään terveys- ja sosiaalimenojaan. Inhimillinen hinta perheille, säästöille, eläkkeille, julkisille palveluille ja järjestyksenpidolle on mittava ja mahdollisesti horjuttaa maan poliittista järjestelmää.

Kuvio 8. Kreikan velka ei ole vain sen oma ongelma, se on myös niiden ongelma, jotka ovat ottaneet velan vastuulleen. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF ja Euroopan vakausmekanismin EVM lainat 323 miljardin lainat Kreikalle ovat lopulta yksittäisten jäsenmaiden vastuulla BKT:n ja väestön perusteella sovitun pääoma-avaimen mukaan.

Valuuttariskistä velkariskiksi

Ennen euroaikaa EU-maiden valuuttojen arvot olisivat taantumassa laskeneet. Sen sijaan nyt, koska valuutta on vakaa, taantumasta seuraa valtioiden velkakriisi ja valtioiden velkapaperien korot nousevat heijastaen konkurssin riskiä. Valuuttaunionissa ei päästä eroon riskeistä, ne vain muuttuvat valuuttariskeistä valtioiden velkariskeiksi.

Jos valtion velan korot nousevat, yksityisenkin velan korot nousevat, koska ajatellaan, että verotusoikeudellinen valtio on turvallisin lainaaja. Eli jos Portugalin valtion velkakirjojen korko on 8%, portugalilaisen yrityksen lainan korko nousee 10 prosenttiin. Kun valuuttariski siirretään velkariskiksi, siitä seuraa pääoman hinnan nousu kaikkialla maassa.

Pankit kärsivät, kun valtio on vaikeuksissa. Pankit pysyvät pystyssä nykyisessä muodossaan paljon lainoja ulos antavina alipääomitettuina olioina, koska niillä on veronmaksajien tai keskuspankin julkilausumaton takuu. Kriiseissä pankit joko menevät konkurssiin tai ne pelastetaan veronmaksajien tai keskuspankin toimesta. Siksi valtion joutuessa vaikeuksiin maan pankkijärjestelmä joutuu todellisiin vaikeuksiin.

Euroopan ongelma on, että sen pankit ovat valtavia suhteessa talouden kokoon. Peukalosäännön mukaan USA:ssa kanavoituu uudesta velasta 80% velkakirjamarkkinoiden kautta ja 20% pankkien taseiden kautta. Euroopassa suhteet ovat toisin päin, noin 80% on pankkien taseessa, 20% kanavoituu velkakirjamarkkinoiden kautta. Siksi euroalueen talous riippuu suuresti pankkijärjestelmän kunnosta toisin kuin USA:ssa ja jossakin määrin Isossa-Britanniassa.

Euroopassa on monta isoa kansainvälistä pankkia. Ne ovat niin isoja, ettei niitä voi pelastaa veronmaksajien rahoilla. Myös USA:n, UK:n, Sveitsin ja Japanin pankit ovat isoja, mutta nuo maat voivat painaa omaa valuuttaansa. EU:ssa ei ole selkeää bailout-mekanismia jäsenmaille ja pankkijärjestelmälle, eikä uskottavaa viimesijaista rahoittajaa ja pankkien pääomittajaa.

EKP:n ja eurojärjestelmän rooli

Koska Euroopan keskuspankki EKP rakennettiin Saksan toiveesta Bundesbankin suuremmaksi versioksi. EKP on superitsenäinen, eikä ole millekään poliittiselle auktoriteetille vastuussa. EKP:n ei tarvitse selittää mitään kenellekään.

Se on suostunut kerran vuodessa raportoimaan Euroopan parlamentille tekemisistään, mutta asettaa itse omat tavoitteensa ja kertoo itsestään mitä haluaa.

EKP:lle on keskittynyt valtavasti valtaa. EKP voi uhkauksillaan ohjailla tai vaihtaa jäsenmaiden hallituksia. Euromaiden pankit hakevat lyhytaikaista lainaa EKP:lta, joka voi päättää mitä vakuuksia se vaatii antamastaan lainasta pankeilta. Pankeilla on yleensä omien maidensa velkakirjoja. Kreikan pankeilla tuppaa olemaan Kreikan valtionvelkakirjoja, Italian pankit omistavat paljon Italian valtionvelkakirjoja. Jos EKP sanoo maan hallitukselle: ”En pidä velkakirjasi luottoriskistä, en ota niitä vakuutena”, niin maan pankkijärjestelmä on mennyttä, koska se ei saa keskuspankilta rahaa. Tätä EKP voi käyttää uhkauskeinona jokaista hallitusta vastaan, jonka talouspolitiikasta se ei pidä.

Kuten näimme 2010 Kreikassa ja 2012 Italiassa, käytännössä EKP ja Saksa vaihtoivat näiden maiden hallitukset, koska ne uhkailivat joko lähtemisellä eurosta tai jollain radikaalilla talouspolitiikalla, jota keskusvalta vastusti.

EKP:lla on nykyään myös euroalueen systeemisesti merkittävien pankkien valvontatehtävä, vaikka siihen ei ole perussopimusten lujaa laillista perustaa, vain yksi varauma poikkeustilanteita varten Maastrichtin sopimuksessa.

Koska EKP on superitsenäinen, sen ei tarvitse kertoa kenellekään, mitä se tekee pankkivalvonnassa. Jos EKP tekisi virheen ja yksi systeeminen pankki menisi nurin, EKP:n ei tarvitsisi kertoa kenellekään, minkä virheen se teki. Tässä on sisäänrakennettu eturistiriita, koska EKP toimii vastapuolena markkinoilla pankeille, joita se valvoo. Jos se tekee virheen, se voi pelastaa pankin peittääkseen virheensä. Kenenkään ei tarvitse tietää siitä, koska ei ole valvontaa, läpinäkyvyyttä. EKP voi vapaaehtoisesti kertoa Euroopan parlamentille, mutta sen ei ole pakko.

Mutta mitä tapahtuu, jos EKP antaa suomalaisen pankin mennä nurin, mutta pelastaa ranskalaisen pankin? Se voi tapahtua joskus, sillä pankkivalvojat tekevät virheitä. Pankkien valvontatehtävä pitäisi siirtää EKP:lta itsenäiselle pankkien valvontavirastolle.

Eurojärjestelmä edistää pääoman pakoa heikommista vahvempiin maihin, koska valuuttayhteys on murtumaton, mutta pankkien heikkoudet ja vahvuudet eri maissa vaihtelevat. Eurotalletus kyproslaisessa pankissa ei ole saman arvoinen kuin talletus saksalaisessa pankissa. Kriiseissä pääoma pakenee maihin, joissa valtio on uskottavampi takaaja. Havaitsemme ilmiön Target2 -järjestelmän epätasapainojen kautta (kuvio 2). Target2 -velat ja saatavat ovat kumuloituvia velkoja ja saatavia eurojärjestelmän ylläpitämässä pankkien maksujärjestelmässä. Kuvio osoittaa kuinka paljon pääomaa virtaa EKP:n maksujärjestelmän läpi Italiasta ja Espanjasta Saksaan.

Pääomapakoa edistää kaikkialla euroalueella sama valuutan arvo. Ennen euroa heikon maan valuutta olisi heikentynyt ja pääoma olisi virrannut heikkoon maahan, koska sieltä saisi edullisesti ostettavia kohteita. Hintojen jousto olisi normalisoinut pääomapaon. Eurossa ei ole hintamekanismia korjaamaan pääomapakoa, joten se jatkuu, kunnes Italia ja Espanjan kasvunäkymät paranevat suhteessa Saksaan. Jos euro ei romahda, tietyssä mielessä tällä ei ole väliä. Kumuloituneista saamisista tulee ongelma vain, jos valtio eroaa eurosta tai menee konkurssiin.

Kuvio 9. Reaalisen bruttokansantuotteen kumulatiivinen kasvu vuoden 2007 on euroalueella ollut muuta maailmaa alhaisempaa.

Velan vaikutukset

Rahoitussuhteet lainaajien ja lainanantajien välillä ovat sisäänrakennetut länsimaiseen pankkijärjestelmään, kansainvälisiin valtionlainoihin, asuntolainoihin ja kulutuslainoihin. Monet EU-maat ovat raskaasti velkaantuneet, mistä periytyy iso riski seuraavien talouskriisien kohdatessa. Historiallisen korkeat valtioiden, yritysten ja kuluttajien velat rajoittavat kasvua, kasvattavat verotaakkaa ja uhkaavat talouden kestokykyä.

Julkinen velka on kasvanut jokaisessa EU-maassa talouskriisin seurauksena. Edes sota, taantuma tai investointitarpeet eivät olisi pakottaneet sellaiseen jatkuvaan velanottoon, kuin mitä on nähty EU:n jäsenmaissa vuoden 2009 jälkeen ja joissain tapauksissa 1970-luvun alusta lähtien. Tämä on vain osoitus siitä, kuinka vaikeata hallituksille on rajoittaa menoja ja säästää hyvinä vuosina ja käyttää näin säästyneitä varoja huonoina vuosina.

Kuviossa 1 esitettiin eri maiden julkisen velan kehitys suhteessa maan bruttokansantuotteeseen. Todellinen tilanne on tätä kuvaa heikompi. Hallitus voi maksaa velkaansa vain siitä osasta kansantuotetta, jonka ne saavat veroina.

Velan suhde verojen määrään antaa realistisemman mittarin julkisesta velkataakasta. Näin laskettuna vuoden 2012 luvut antoivat Kreikan julkiselle velalle suhdeluvun 351% verotuotoista ja Irlannille 340% (oltuaan 187% vuonna 2009). Vertailun vuoksi Ruotsin velka oli 75% suhteessa verotuloihin, Saksan 181% ja Ranskan 174%.

On tietenkin muistettava, että verotuotot useimmissa Euroopan maissa eivät edes kata nykyisiä menoja, (kuvio 4 sivulla 22). Tähän mennessä tehdyt leikkaukset terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin ovat murusia verrattuna niihin suuriin leikkauksiin, jotka tulevat välttämättömiksi seuraavassa suuressa talouskriisissä. Eikä EU:ssa ole vieläkään mekanismia, jolla jäsenmaan julkinen velka ja maksukyvyttömyys voitaisiin tehokkaasti ratkaista.

Velka heikentää Euroopan unionia

Eurooppalaisten saamassa rahoituksessa on ollut epätodellinen tuntu. Ihmisten elämä on jatkunut aivan normaalisti, ellei heitä ole koskettanut työttömyys tai hallituksen leikkauspolitiikka. Vaikka kansainvälinen rahoitusjärjestelmä melkein romahti 2008-09, ihmiset saattoivat normaalisti nostaa rahaa pankkiautomaateista.

Mutta velkasuhteet ovat riskialttiita. Kulutuskysyntä muodostaa suurimman osan BKT:sta kaikissa Euroopan maissa. Velkarahoitteinen kulutus heikkenee, kun kotitalouksien on pakko asettaa lainojen maksuerät etusijalle.

Kuviossa 9 esitetään kasvukäyrät eri maailman alueille 2007-2014. Euroalue on jatkuvasti vaarallisen lähellä taantumaa kasvun ollessa vuonna 2014 vain 1,3%2. Vain syntyvyyden nopea kasvu tai suuret uudet innovaatiot voisivat nostaa sitä pysyvästi korkeammalle tasolle.

Rahoituskriisi on alentanut pitkälle eteenpäin Euroopan talouden kasvuvauhtia. Toisin kuin Norjalla ja monella Lähi-idän öljymaalla, useimmilla EU-mailla on pienet kassavarannot ja heikot näkymät lainan saantiin tulevaisuudessa.

Jos hidas kasvu jatkuu, ja erityisesti jos korot alkavat nousta nykyisiltä historiallisen alhaisilta tasoilta, monelle maalle pelkkä korkojen maksu tulee olemaan suuri haaste.

Isossa-Britanniassa julkisen sektorin korkoihin vuonna 2011 meni 3,1% bkt:sta, mikä oli neljänneksi suurin budjetin menoerä sosiaaliturvan, terveyden ja koulutuksen jälkeen. Huolimatta ennätyksellisen alhaisista koroista Iso-Britannia käytti velkojen kustannuksiin enemmän kuin puolustukseen. Teoriassa useimmat Euroopan maat voisivat pärjätä nykyisellä velkatasolla, jos hallitukset kykenevät säilyttämään tulonsa samalla tasolla kuin menonsa loputtomiin ja korkotaso pysyisi lähellä nollaa. Kolme seikkaa tekee näiden ehtojen täyttymisestä epätodennäköistä:

  1. Taloudet ovat aina alttiita luisumaan pois tasapainosta. Taantumat ovat melko tavallisia eivätkä taloudet kasva tasaisen juohevasti. Maailman talouden taantuma heikentäisi verotuottoja ja pakottaisi hallitukset lainaamaan lisää rahaa budjettiaukon paikkaamiseksi.
  2. Julkiset menot lähes väistämättä kasvavat. Useimmissa Euroopan maissa väestö ikääntyy. Syntyvän rahoitusaukon yli päästään vain nostamalla eläköitymisikää, pienentämällä eläkkeitä tai nostamalla verotuloja, joista mikään ei ole poliittisesti mieluista – tai ottamalla lisää velkaa.
  3. Velkaantuneet taloudet ovat haavoittuvia. Ennemmin tai myöhemmin uusi sokki: terrori-isku, pandemia, suurpankin kaatuminen, tms. vähentää tulovirtaa ja kasvattaa menoja, jolloin Euroopan maat tarvitsevat nopeasti käteistä. Niillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lisää velkaa.

Todellisuudessa velkaa ei voi loputtomiin käyttää paikkaamaan kasvavia julkisia menoja. Velka johtaa hiipivään talouden halvaantumiseen, jota on yhä vaikeampi korjata. Nousevat velan hoitomaksut vievät resursseja puolustukselta, infrastruktuurilta ja välttämättömiltä julkisilta palveluilta, mikä vuorostaan kasvattaa tyytymättömyyttä ja uhkaa yhteiskunnan järjestystä. Velka tekee Euroopasta heikon.

Eurosta poistuminen hyvin vaikeaa

Se, että Maastrichtin sopimukseen ei sisällytetty mahdollisuutta eurosta eroamiseen teki euroalueesta kuin lentokoneen ilman laskutelinettä. Se on pidettävä kaikin keinoin ilmassa. Liittyessään euroon jäsenmaat luopuivat siitä koneistosta, joka tarvitaan oman valuutan pyörittämiseen.

Eurosta poistuminen on teknisesti äärettömän vaikeaa. Siinä voisi olla taloudellisesti järkeä, mutta se on teknisesti käytännössä mahdotonta. Se ei ole mahdotonta sen takia, etteikö velkasopimuksia voisi siirtää uuteen valuuttaan. Varsinainen ongelma on, ettei uudella valuutalla ole sähköistä maksujärjestelmää ainakaan vuoteen, kenties kahteen. Näitä valmisteluja ei voi tehdä salassa, sillä uusia seteleitä ei voi painaa salassa, eikä uutta maksujärjestelmää voi luoda salassa. Kun ei ole maksujärjestelmää valmiina, pitäisi palata pelkän käteisen käyttöön tai shekkimaksuihin, tai ihmiset joutuisivat kehittämään omia vaihtovälineitään.

Tästä syystä Kreikka ei ole lähtenyt eurosta. Se ei pysty teknisesti tekemään tätä valmistelutyötä. Vaikka pystyisikin, euromääräiset velkasopimukset Englannin, USA:n tai Saksan lainsäädännön alaisuudessa pitäisi yhä maksaa euroissa, mikä vähentäisi euroeron ja sitä seuraavan devalvaation hyötyjä.

Vuonna 2015 Kreikan hallituksen oli, kansanäänestyksen tuloksesta riippumatta, pakko suostua muiden EU-maiden vaatimuksiin. Kreikan pankit olisivat tarvinneet hätärahoitusta noin 120 miljardia euroa maksaakseen tallettajille.

Kun Italia alkoi puhua rinnakkaisvaluutasta vuonna 2018, se olisi ollut ensimmäinen askel euroeroon, koska Italia olisi alkanut rakentaa maksujärjestelmiä uudelle liiralle valmiiksi eroa varten. Tämä estettiin.

Euromaat ovat jumissa vuoren rinteellä

Euro on haavoittuvainen seuraavan globaalin taantuman edessä, koska sen yli pääsemiseksi tarvitaan erittäin negatiivisia korkotasoja. Globaali talous on nopeasti heikentymässä eikä EKP ole vielä edes lopettanut elvytystä edellisen laman jäljiltä. Keskuspankin korko on -0,4% vaikka nyt (2019) eletään ”hyviä aikoja”. Taantuman edessä korkotasoja ei voi alentaa ellei keskuspankkikorkoa viedä vielä paljon nykyistä enemmän miinukselle.

USA:n Fed ja pian Ison-Britannian keskuspankki voivat rahoittaa suoraan valtiotaan. Se oli yksi syy Brexitiin, sillä nykyisen EU:n perussopimuksen puitteissa ei voisi sitä tehdä. Nyt euroaluetta pitää kasassa lupaus OMT:sta (Outright Monetary Transactions) eli jäsenmaiden velkakirjojen ostosta jälkimarkkinoilta. Tämä oli se ”mitä tahansa se vaatii” -lupaus, jonka EKP:n pääjohtaja Mario Draghi antoi 2012.

Normaalisti hyväksytyn taloustieteen mukaan euron korjaamiseksi täytyisi mennä suureen keskittämiseen. Tarvittaisiin riskitön velkakirja, eli yksi lainaava rahasto laittamaan liikkeelle yhteisvakuudellisia velkakirjoja, ja euroalueen veroväline sen takaamiseksi.

Tarvittaisiin yhteisvastuullisesti taattu yhteinen talletussuoja, koska nyt jokainen valtio käytännössä takaa maansa pankkien talletukset. Koska ”pohjoiset” maat eivät halua taata Italian pankkijärjestelmää, sitä ei ole vielä saatu aikaiseksi, mutta valtioiden ja pankkien välisen kytköksen purkamiseksi se olisi välttämätön.

Tarvittaisiin riittävän iso EU:n budjetti, joka voi tehdä taantumassa elvytystoimia. Jos tämä haluttaisiin tehdä kunnolla, tarvittaisiin EU-tason verotus, joka olisi vähintään 10-15% alueen yhteenlasketusta bkt:sta. Eli käytännössä kolmanneksen veroista pitäisi mennä euroalueen yhteiseen kassaan, jotta taantumissa voitaisiin tehdä riittäviä elvytystoimia.

Kaikkea tätä komissio ja EKP ovat jatkuvasti ehdottaneet, mutta jäsenvaltiot eivät ota kuuleviin korviinsakaan, koska ne tietävät, ettei siitä tule mitään.

Euro ei voi siis hajota eikä edetä. Jotkut sanovat, että se saattaa hajota, mutta siitä seuraisi hirveä kriisi, jos niin tapahtuisi. Euroalue on kuin vuorikiipeilijä puolivälissä vuorta. Alla on ollut maanvyöry, joten takaisin ei pääse, mutta ylöspäin on liian vaarallista mennä. Ollaan jumissa. Mitä voi tehdä?

Suhdeajattelun mukainen lähestymistapa rahoitukseen tuottaa joitakin esityksiä, jotka auttaisivat ongelmasta kuiville.

Suhdenäkökulma

Raha ja rahoitus eivät itsessään ole itsenäinen ja irrallinen asia, vaan ne ovat välineitä suhteiden ilmaisemiseksi. Velka on orjuutta tai alistumista palvelemaan. Ei välttämättä sen takia, että sinut olisi pakotettu siihen, vaan koska olet antanut lupauksen takaisinmaksusta. Siksi et enää ole täysin vapaa. Sidot kätesi sitoutuessasi maksamaan.

Suhde on tärkeämpi arvo kuin rahallinen tuotto. Tämä periaate näyttää toisen suunnan, jossa käytetään velalle vaihtoehtoisia sopimuksia rahoituksen välittämiseen: sijoittamista, vuokraamista tai vuokran jakamista.

Velka on rahoituksellisesti jäykkä sopimus, sillä korko ei muutu riippuen rahoitettavan toiminnan tuottavuudesta. Sijoitus sen sijaan on suoraan suhteessa investoidun toiminnan voittoihin tai tappioihin. Jos toiminta tuottaa tappioita, sijoittaja menettää rahojaan.

Vuokraaminen on toinen keino luoda yhteys omistuksen käytölle ja siitä korvaamiselle. Jos valuutan vaihtokurssi menee ylös ja alas, se on järjestelmän turvaventtiili. Ilman valuuttaa joustovälineenä muiden hintojen olisi joustettava, mutta ne eivät helposti liiku. Mitkä tästä näkökulmasta voisivat ovat hintajoustavia sopimuksia, joita voisi käyttää valuuttariskin korvikkeina?

Jos maassa tuottavuus alenee, kiinteän valuutan oloissa palkkojen ja hintojen pitäisi myös aleta. Ihmiset eivät pidä palkkojen nimellisestä alentamisesta jo senkään takia, että heidän lainansa eivät samalla jousta alaspäin.

Jos palkka alenee, ei pysty maksamaan asuntovelan lyhennyksiä tai luottokorttivelkaa, koska ne eivät alene. Osa sidotun valuuttakurssin ongelmaa on, että velkaantunut väestö ei voi elää laskevien palkkojen kanssa. Joten palkat eivät alene.

300 vuoden ajan Isolla-Britannialla oli vakaa hintataso kultakannassa. Sen jälkeen hintataso on noussut satakertaisesti. Miksi? Koska emme voi antaa hintojen laskea velkojemme takia.

Kreikka on tuomittu kahden sukupolven velkavankilaan. Kukaan ei myöskään investoi Kreikkaan niin kauan kuin velka on iso, sillä sijoittajat pelkäävät, että heitä saatetaan alkaa verottaa ankarasti valtionvelan lyhentämiseksi. Mikään ei kannusta ulkopuolisia investoimaan Kreikkaan ja tekemään siitä menestyvää maata.

Suhdeajattelun näkökulmasta on korjattava suhde. Jos maat eivät pidä toisiaan veljinä ja sisarina, niiden ei pitäisi olla yhteisessä valuutassa. Mutta tilanteessa, jossa maat ovat yhteisessä valuutassa, eivätkä koe veljeyttä, täytyy luoda kannustimia auttaa.

Kreikan kriisi paljasti, ettei mikään jäsenmaa ollut valmis uhraamaan etujaan toisten hyväksi. Tilanne oli toinen, kun Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät. Itä-Saksaa autettiin ylimääräisellä verolla (Solidaritätszuschlag), ja 20 vuoden aikana Itä-Saksaa jälleenrakennettiin noin 2000 miljardilla eurolla.

Kansainvälisen velkaantuneisuuden vaikutusta voidaan vähentää muuttamalla perinteistä velkaa BKT:n kehitykseen sidotuiksi arvopapereiksi. Velan hoitokustannukset määräytyisivät suhteessa velallisen talouden kehitykseen eli kykyyn maksaa. Pitäisi myös luoda laillinen tapa järjestyneesti erota eurosta.

Kreikan saatavien ei pitäisi olla kiinteäkorkoista velkaa euroissa, vaan niiden pitäisi olla sidoksissa Kreikan kansantuotteeseen. Jos Kreikka menestyy, se maksaa takaisin. Jos Kreikka ei menesty, rahoittajat maksavat tappiot.

Silloin pohjoisille maille tulee kannustin rohkaista ja auttaa Kreikkaa menestymään. Tällainen mekanismi on jo olemassa: toisessa Kreikan apupaketissa oli mukana bkt-sidottu velkakirja. Se ei mennyt kovin hyvin kaupaksi, mutta sitä pitäisi edelleen kehittää valtioiden välisenä mekanismina. BKT:n kehitykseen sidottuja velkakirjoja myytiin onnistuneesti myös Argentiinassa 2001 osana velkojen uudelleen järjestelyjä, muutoin mallia ei ole toistettu muualla.

Mallin etuna on, että velallisen maksukyky otetaan huomioon ja velkojia kannustetaan järjestämän maksuille lisäaikaa ja antamaan lisää lainaa velan hoitokustannuksiin. Se kannustaa velkojamaita edistämään velallismaiden BKT:n kasvua. Velkojien ja velallisten edut yhteensaattaminen parantaisi luottamusta ja yhteistyötä.

Sukupolvien välinen suhde

Suuri velkaantuneisuus ei ainoastaan luo jännitteitä ja epäoikeudenmukaisuuksia lainanottajien ja lainanantajien välille, vaan se voi myös lisätä epäoikeudenmukaisuutta lainaa ottavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven suhteissa. Suurimmat häviävät ovat tulevat sukupolvet. Lapset, jotka perivät maan valtavan velan, maksavat niistä eduista, joista lainaa ottanut sukupolvi pääsi nauttimaan.

Lapsilla ja tulevilla sukupolvilla ei ole ääntä tänään käytävissä keskusteluissa, eikä mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksiin. Kukaan ei aseta kyseenalaiseksi tätä sukupolvien suhdetta ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ilmastonmuutoksen torjuminen on huolen pitämistä tulevista sukupolvista. Me laskemme tulevia kustannuksia ja etuja negatiivisella tai matalalla korolla – toisin sanoen oletamme, että 50 vuoden kuluttua elävien ihmisten edut ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin omat etumme.

Kykenemme kuvittelemaan maapallon, jossa merten pinnat nousevat ja olemme valmiit kantamaan kustannuksia jo nyt, vaikka toimiemme tuomat edut ovat epävarmoja ja jakautuvat pitkälle aikavälille. Julkisesta velasta ajatellaan jostain syystä toisin.

On siirryttävä läpinäkyvään sukupolvien väliseen rahoitukseen, jotta nykysukupolvi pystyisi hahmottamaan, kuinka ylisuurta julkinen rahoitus on seuraavien sukupolvien kannalta.

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa saimme budjettivajeen juuri painettua miinus yhteen prosenttiin kansantuotteesta. Jos otettaisiin reilulla tavalla huomioon seuraavien sukupolvien maksettaviksi tulevat eläkevastuut, meillä pitäisi olla 6-7% budjettiylijäämä. Olemme siis kahdeksan prosenttiyksikköä liian tuhlaavaisia.

Jäsenmaissa pitäisi vaatia sukupolvien välistä taloudellista läpinäkyvyyttä. Julkisen sektorin olisi paljastettava kaikki sen takaamat velat ja vastuut. Tulevat sosiaalikustannukset, eläkkeet, päästöjen seuraukset, ydinjätteen käsittelykustannukset ja terveydenhoidon lupaukset… Kaikki vastuut, joita ei ole katettu verotuksella tai nykyisillä säästöillä pitäisi arvioida rahassa ja julkaista, mukaan lukien arvio suorista ja epäsuorista sukupolvien välisistä varainsiirroista. Itsenäinen tilintarkastuselin voisi raportoida nämä suoraan maan parlamentille.

Tulevat sukupolvet pitäisi tehdä muodollisesti osapuoliksi EU:ssa ja laajentaa koulutuspolitiikan tavoitteita jäsenmaissa yhteisöjen rakentamisen suuntaan. Tulevien sukupolvien edut pitää avoimesti ottaa esille kaikkea lainsäädäntöä tehtäessä, ettemme kerää liikaa velkoja ja vastuita tuleville sukupolville niillä lupauksilla, joiden kattamiseksi emme itse ole säästäneet varoja. Tällöin tulevien sukupolvien eduista tulee sitovia nykypolitiikkaa tehtäessä.

Velan koroilta pois verovähennykset

Euroopassa vain muutama maa, Saksa ja Belgia, ovat yrittäneet purkaa velanottoa suosivia verohelpotuksia. Kun sallimme yritysten vähentää velan korot verotettavasta voitosta, annamme niille kannustimen velkaantua. Kannustamme vieläpä verohelpotuksilla sijoittajia ostamaan velalla yrityksiä, lisäämään niille velkaa, myymään osakkeet ja antamaan niiden mennä parin kolmen vuoden kuluessa nurin.

Meidän pitäisi veroeduilla kannustaa toiseen suuntaan, pitämään osakkeet pitkään omistuksessa. Kukaan taloustieteilijä ei ymmärrä, miksi velan koroista pitäisi saada verovähennyksiä. Se onhistoriallinen jäänne 120 vuoden takaa, kun yritysverotusta käynnistettiin. Nyt siihen olisi paras aika, kun korot ovat hyvin alhaalla ja yhtiöt eivät häviäisi kovin paljoa, erityisesti jos vähennysoikeuden poisto koskisi vain uutta velkaa.

Velkarahoitteisuuden edut yrityssektorilla pitää purkaa, jotta osakesijoittaminen saataisiin vaihtoehdoksi. Pitkän aikavälin hyödyt olisivat suuret, kun pankkilainoista siirryttäisiin markkinoilta tulevaan rahoitukseen. Se pienentäisi tulevien rahoituskriisien vaikutuksia.

Rahoitusmarkkinoita voitaisiin kannustaa kahdella tavalla: Ensinnäkin velalliselle pitäisi antaa korkovähennysoikeuksia vastaava veroetu osakeomistuksesta. Tämä järjestelmä on jo käytössä osassa Eurooppaa ja se tunnetaan ACE-mallina, joka sallii yrityksille verovähennyksen, joka on laskennallisesti pääoman korkokulujen suuruinen. Se tarkoittaisi oman pääoman kustannusten vuosittaista vähennysmahdollisuutta yhteisöverotuksessa, jolloin verokohtelu ei eroaisi yrityksen erilaisten rahoitusmuotojen välillä.

Toinen keino on tehdä korot samalla tavalla veronalaisiksi kuin osakeomistajien voitot. Tämä laajentaisi veropohjaa, mutta mahdollisesti alentaisi verotasoja. Lisäksi voitaisiin luoda kannustimia velan vaihtoehdoille, kuten teollisuuskoneiston, lentokoneiden tai kaupallisen omaisuuden liisaukselle ja antamalla enemmän veroetuja autojen liisaus-osto-sopimuksille kuin velkasopimuksille.

Pankit pienemmiksi

Yksi EU:n tekemistä uudistuksista talouskriisissä oli vaatia pankeilta lisää vakuudellista velkakirjoja pääomana. Ne ovat velkakirjoja, joita kriisissä kohdellaan pääomana. Niitä alettiin käyttää vasta, kun ne saivat verovähennysoikeuden, jolloin niitä kohdeltiin ikäänkuin velkana verottajan näkökulmasta, vaikka ne ovat pääomaa finanssivalvonnan näkökulmasta pankin mennessä nurin.

Pankit nauttivat suuria tukia veronmaksajilta. Englannin keskuspankki arvioi, että 29 suurinta kansainvälistä pankkia saa 180 miljardin dollarin edun vuosittain, koska ne saavat hallituksilta ilmaiseksi talletussuojan ja keskuspankki antaa käytännössä konkurssisuojan. Lisäksi ne saavat markkinoilta edullista rahoitusta, kun niitä pidetään liian suurina kaatumaan.

Pankkien ei myöskään tarvitse pitää pääomaa valtion velkakirjojen riskin varalta, vaikka Kreikan riskit toteutuivat. Niillä on hyvin pienet pääomavaatimukset asuntolainoissa, vaikka asuntojen hinnat ovat nousseet ja voivat romahtaa.

Näistä palveluista pankkien pitäisi asianmukaisesti maksaa. Poistamalla pankkien tuet ja etuoikeudet ja pienentämällä niiden kokoa sekä edistämällä muita rahoitusmuotoja pienennettäisiin todennäköisyyttä sille, että veronmaksajat joutuvat pelastamaan pankit seuraavassa kriisissä.

Annamme valtavan kannustimen suurille pankeille kasvaa yhä suuremmiksi. Näin syntyy pankkeja, jotka ovat ”liian suuria kaatumaan” ja ”liian suuria katumaan” eli niitä vastaan on hyvin vaikea nostaa syytteitä. USA:n oikeusministeriö myönsi, ettei se voinut todella vakavasti syyttää HSBC-pankkia Meksikon huumekartellien rahanpesusta, koska HSBC:n konkurssi olisi vienyt maailmantalouden vakaviin vaikeuksiin.

Pankit täytyy pilkkoa paljon pienemmiksi, jotta ne voivat mennä konkurssiin. Suurpankit on pilkottava pienemmiksi joko kilpailulainsäädännöllä tai asettamalla sitä korkeammat pääomavaatimukset, mitä suurempia ne ovat ja näin kannustaa niitä itse pilkkoutumaan. Tästä ei tosin kyetä saamaan aikaan kansainvälistä sopimusta, jolloin USA:n ja Japanin suurimmat pankit säilyisivät.

Päinvastoin viime vuosina on keskusteltu Deutsche Bankin ja Kommerzbankin yhteensulauttamisesta sen sijaan, että DB pilkottaisiin. Meidän pitää perusteellisesti muuttaa kulttuuria kohti paljon pienempiä pankkeja. Pankit luonnollisesti vastustavat tätä, mutta nykymeno johtaa lopulta kohti uussosialistisia talouksia, koska lopulta kansalaiset kyllästyvät pelastamaan pankkeja, jotka haluavat veronmaksajien hoitavan tappionsa. Jollei ongelmaa hoideta, seuraava kriisi johtaa pankkien kansallistamiseen ja sitä myötä luotonannon politisoitumiseen.

Pankkien ja muiden lainanantajien huolenpitoa asiakkaistaan pitäisi kannustaa poistamalla verovapaus tappioista, kun asiakkaat eivät pysty maksamaan lainojaan takaisin. Näin lainanantajat joutuisivat nykyistä huolellisemmin tarkastelemaan lainanottajan takaisinmaksukykyä.

Kulutusluottojen määrää vähentäisi, jos niiden todelliset vuosikustannukset ja seuraukset tehtäisiin selviksi ja opetettaisiin jo kouluissa. Kulutusluottojen mainostamiselle pitäisi asettaa erityisvero, koska kyseessä on usein ihmissuhteiden kannalta vahingollinen tuote. (3)

Suuri rakenteellinen ongelma on, että rahoitamme asumista velalla eikä osakeinstrumenteilla. Aivan mahdollinen instrumentti olisi sellainen, jossa asunnon vuokra jaetaan siten, että osa siitä on korottomia lyhennyksiä.

Tällöin jaetaan omistus ja siirretään se vähitellen vuokraajalle sitä mukaa kun hän ostaa omistusosuutta. (4) Osaomistusasuntojärjestelmässä ei tarvita asuntovelkaa korkoineen. Tämä vakauttaisi asuntomarkkinoita, koska juuri velkaraha johtaa ylikuumenemisiin ja nopeisiin hintojen laskukausiin.

Osakkuusrahoittamisessa on enemmän joustavuutta ja turvatyynyjä sillä jo ostettujen osakkeiden arvo nousisi asuntojen hinnan nousun mukana. Asuntovelan suosimisesta verotuksessa on luovuttava esimerkiksi poistamalla korkojen vähennysoikeus.

Julkinen talous

Jäsenmaiden on vähennettävä julkisen talouden kustannuksia. Eräs kohde on kolmansista maista tulevan maahanmuuton rajoittaminen ja pitäminen kansallisessa kontrollissa.

Kansainvälisen lain, pakolais- ja ihmisoikeussopimusten myötä Euroopan mailla on vastuu pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. On huolehdittava kotimaan kansalaisten ja maahanmuuttajien etujen yhteensovittamisesta, maahanmuuttajien työllistämisestä ja kotouttamisesta.

EU:ssa on oltava pitävästi valvotut ulkorajat, joiden ulkopuolella pakolaiskeskuksissa on tyydyttävät olosuhteet. Näissä keskuksissa pitäisi voida tutkia ja tarvittaessa myöntää oikeus turvapaikkaan eli pakolaisstatus. Samalla sotien runtelemia maita pitää jälleenrakentaa, jotta halukkaat voivat palata kotimaihinsa. EU:n pitää rahoittaa kehitysyhteistyötä, talouden ja koulutuksen kehitystä erityisesti niissä maissa, joissa pakolaisleirit sijaitsevat. Pitkällä aikavälillä on pyrittävä suurten talouspakolaisvirtojen pienentämiseen.

Paineita väestöryhmien välisiin suhteisiin tuo myös työvoiman vapaa liikkuvuus. Toisin kuin vapaasti liikkuva pääoma, tavarat tai palvelut, työvoiman vapaa liikkuvuus tuo taloudellisia ja sosiaalisia kustannuksia. Tarvitaan asuntoja, kouluja, terveydenhuoltoa. Kielteisiä ja myönteisiä vaikutuksia on sekä kohdemaissa että lähtömaissa, jotka menettävät arvokasta työvoimaa. Siksi olisi perusteltua kunnioittaa ja sovittaa yhteen sekä maahantulijoiden että kantaväestön oikeuksia ja etuja ja antaa kansallisille päättäjille nykyistä enemmän valtaa säädellä työvoiman liikkuvuutta.

Painetta julkisten menojen lisäyksiin on vähennettävä. Eräs mahdollisuus on siirtää hyvinvointivastuita aluetasolle ja yhteisöille, joissa palvelut voidaan hoitaa kustannustehokkaasti, ja kannustamalla paikallisten yhteisöjen ja perheiden tuottamaa hoivaa.

Kaupunkialueille pitäisi antaa keskeinen rooli talouden suunnittelussa, investointien rahoituksessa. Tällöin paikallisia politiikan, rahoituksen, yritystoiminnan ja oppilaitosten ihmisiä kannustettaisiin yhdessä luomaan alueellisia kasvustrategioita, mikä syventäisi suhteita paikallistasolla työttömyyden voittamiseksi. Paikallisia investointeja voitaisiin tukea, välittää vertaislainoja, pienyrityslainoja ja startup-rahoitusta, ja avata mahdollisuuksia sosiaalisille yrityksille. Rahoituksen alueellistaminen vähentäisi valtion kustannuksia.

Infrastruktuuriprojekteissa, jotka ovat liian suuria julkisin investoinnein toteutettaviksi, voitaisiin tehdä yhteishankkeita, joissa tulot jaettaisiin julkisen vallan ja yksityisen sijoittajan kesken.

On tuotava hintajoustoa pankkilainoihin ja asumiseen. Talouteen saadaan joustoja vähentämällä velkaisuutta läpi yhteiskunnan. Kun on vähemmän velkaa, voidaan sallia enemmän hintojen ja palkkojen joustamista alemmas. Ajatus on tehdä rahoitusjärjestelmästä joustava ilman, että tarvitaan keskitetyn liittovaltion tuomia korjaustoimia, joita komissio ja EKP pitävät välttämättöminä.

Eurooppa tienhaarassa – suhteet kuntoon

Edellä esitetyt ehdotukset ovat suuria, eivätkä ole helppoja toteuttaa. Ne eivät välttämättä edes pelasta euroa. On mahdollista argumentoida, että euron hajoaminen olisi pitkällä aikavälillä suositeltavampi ratkaisu.

Suhteiden laatu ratkaisee maanosamme tulevaisuuden. Jokainen poliittinen päätös ja sen toteuttamisen tapa pitäisi alistaa suhdevaikutusten arvioinnille samalla tavalla kuin selvitetään taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristövaikutuksia. Esimerkiksi:

  • säilyttääkö vai edistääkö päätös vuorovaikutusta ja keskinäistä ymmärrystä?
  • säilyttääkö vai edistääkö se reilua oikeudenmukaisuuden tasapainoa kaikkien osapuolten välillä, mukaan luettuina tulevat sukupolvet?
  • säilyttääkö vai voimistaako se arvojen ja päämäärien yhteensovitusta?

Tällaisten suhdemittarien käyttö auttaisi EU:ta välttämään monia niistä haitallisista sivuvaikutuksista, jotka myös synnyttävät unionin vastustusta – samalla kuitenkaan menettämättä yhteistoiminnan etuja asioissa, joissa siihen on tarvetta.

Pyrkimys yhä yhtenäisempään unioniin edellyttää kansojen vapaata halua lähentyä toisiaan. Tämä tahtotila nousee yhteisestä eurooppalaisen identiteetin kokemuksesta, ei pelkästä poliittisten ja taloudellisten rakenteiden yhteen hitsaamisesta. Nämä kaksi eivät ole sama asia. Ensiksi mainittu voi oikeuttaa toisen, toinen ei voi saavuttaa ensiksi mainittua.

Poliittiset ja taloudelliset mekanismit, joilla yhdentymistä on pyritty edistämään, ovat monesti toimineet yhteisyyttä ja suhteita vastaan. Lainsäädännöllä ei saada aikaan yhteisyyden tunnetta. Pakkoavioliitto ei useinkaan ole onnellinen tai kestävä.

Jos halutaan todella saavuttaa kansojen vapaa yhdentyminen, mitä se edellyttää? Silloin pitäisi ottaa huomioon politiikan vaikutukset ihmisten välisiin suhteisiin, instituutioiden ja eturyhmien ja yksilöiden välisiin suhteisiin.

Eurooppa tarvitsee talouskasvua ja velkaisuuden vähentämistä. Euroopan maat tarvitsevat yhteistyötä juuri nyt, kun taloudellinen ja geopoliittinen valta jakautuu maailmassa uudelleen.

Eurooppa on tienhaarassa. Pitkä taantuma ja matalan kasvun aika, kasvanut velkataakka ja epävarmuus tulevien haasteiden edessä ovat synnyttäneet tyytymättömyyttä. Jakolinjat suhtautumisessa Euroopan unioniin ja talous- ja rahaliitto EMU:n kehittämiseen menevät puolueiden välillä, mutta myös sisällä. Monet pitävät mahdollisena jo Brexitin esimerkin mukaista äänestystä euroerosta Italiassa, Ranskassa, Hollannissa tai Kreikassa.

Eurooppalaisesta projektista ei tarvitse vetäytyä, muttei myöskään rynnätä täyteen poliittiseen integraatioon. Keskittymällä ratkaisemaan suhteiden heikkouksia voidaan rakentavasti, rauhallisesti ja entistä sopusointuisemmin edetä keskinäisriippuvaisuudessamme.

Dr. Paul Mills on väitellyt Cambridgen yliopistosta velattoman / korkovapaan rahoituksen ajattelusta ja järjestelmistä. Mills on työskennellyt Ison-Britannian valtiovarainministeriössä erikoistuen julkisen velan hoitoon, rahoitusvakauden tutkimiseen ja sääntelyyn. V. 2006-2009 Mills työskenteli Washingtonissa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) palveluksessa erikoistuen globaalin rahoitusvakauden ja USA:n rahoitusjärjestelmän parissa. Hän palasi Englantiin 2009 johtamaan IMF:n Lontoon toimistoa, joka keskittyi rahoitusmarkkinoiden seurantaan ja vakauden analyysiin. Hän jätti IMF:n 2017 alkupuolella ja toimii nykyään vapaana konsulttina. Millsin kirjoituksia talousajattelun, teologian ja filosofian rajapinnoista on julkaistu mm. Jubilee Centre -ajatuspajan sivuilla.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kompassi- ja Sallux -ajatushautomoiden kustantamassa kirjassa EMU: Mistä, minne, miksi? (2019). Koko kirja on ladattavissa pdf-muodossa täältä.

Alaviitteet:

1) https://ec.europa.eu/commission/sites/beta-political/files/5-presidents-report_fi.pdf

2) Suomessa on säädetty kulutusluottojen korkokatto haittojen vähentämiseksi. Toim. huom.

3) Esitys muistuttaa suomalaista osaomistusasuntoa, mutta menee pitemmälle, toim .huom.

Artikkelikuva: Leonard Cotte on Unsplash.com