Mistä peruskirja ihmiskunnalle?

Posted on 20 tammikuun, 202220 tammikuun, 2022 by Kompassi

Mikä on kehityksen päämäärä?

Michael Schluter, PhD.

Julkaistu alunperin sarjassa Cambridge papers volume 15, no. 3, September 2006. Alkuperäinen Julkaisija: Jubilee Centre (UK).

“Bruttokansantuote…ei mittaa lastemme terveyttä, heidän koulutuksensa tasoa eikä heidän leikkinsä iloa. Se ei mittaa runoutemme kauneutta eikä avioliittojemme vahvuutta. Se ei välitä julkisten väittelyidemme järkevyydestä eikä virkamiestemme rehellisyydestä. Se ei mittaa viisauttamme eikä oppineisuuttamme, ei nokkeluuttamme eikä rohkeuttamme, myötätuntoamme eikä omistautumistamme maallemme. Lyhyesti sanottuna, se mittaa kaiken, paitsi sen, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen ja se voi kertoa meille kaiken maastamme, paitsi ne asiat, jotka tekevät meistä sen ylpeitä kansalaisia.”
Robert Kennedy (puhe, University of Kansas, 18.3.1968)

“Ja harrastakaa sen kaupungin parasta (shalomia, eli hyvinvointia ja sosiaalista harmoniaa), johon minä olen teidät siirtänyt…”
Jeremia 29:7

Yhteenveto

Sana “kehitys” kuvailee taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen prosessia, mutta sitä usein pidetään implisiittisesti myös päämääränä. Taloudellinen kasvu mielletään yleensä tämän sosiaalisen muutoksen tarkoituksena ja keinona. Tästä huolimatta Raamatun ajattelun painopiste on yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten suhteiden laadussa, mitä voidaan nimittää “relationaaliseksi” eli suhteiden hyvinvoinniksi. Kansallisten pyrkimysten ei tulisi keskittyä ensisijaisesti tulotasoon tai tulonjakoon eikä yksilön vapauteen ja valinnanvapauteen. Sen sijaan kristittyjen tulisi tarkastella uudelleen politiikan ja projektien päämääriä suhteiden näkökulmasta sekä korkean että matalan tulotason yhteiskunnissa, jotta aineellisen köyhyyden lisäksi voitaisiin puuttua myös suhdeköyhyyteen.

Mitä päämääriä “kehityksellä” tulisi olla?

Termi “kehitys” herättää usein kysymyksen, mitä varten tai mitä kohti kehitys tapahtuu?

On mahdollista puhua koulujen, sairaaloiden tai yritysten kaltaisten instituutioiden “kehittämisestä”, jotta ne saavuttaisivat päämääränsä paremmin. Mutta voiko käsitettä “kehitys” käyttää kokonaisista kansoista? Jos voidaan, onko hallituksen politiikan implisiittinen päämäärä yksinkertaisesti vaurauden tuottaminen vai tiettyjen julkisten palvelujen, kuten koulutuksen tai terveydenhuollon takaaminen? Vai tulisiko näitä asioita kuvata pikemminkin välitavoitteina, jotka palvelevat korkeampaa päämäärää?

Vuodesta 1945 lähtien on oletettu, että alhaisen tulotason maat Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa voisivat “kehittyä” vauraiksi ja demokraattisiksi pyrkiessään “kehittyneen” lännen arvoihin ja elämäntapaan. Aluksi kehitystä mitattiin taloudellisen kasvun kautta, toisin sanoen bruttokansantuoton kasvun kautta. 1970-luvulla tämä laajennettiin sisältämään “perustarpeita” (ruuan saatavuus, terveys, koulutus, puhdas vesi).

1990-luvulla Yhdistyneiden Kansakuntien kehitysohjelma otti käyttöön “inhimillisen kehityksen indeksin” (Human development index), joka keskittyy kolmeen mitattavissa olevaan elämänlaadun osa-alueeseen: pitkä ja terve elämä, koulutus ja kohtuullinen elintaso. “Inhimillisessä kehityksessä on ensisijaisesti kyse siitä, että annetaan ihmisten elää sen kaltaista elämää kuin he haluavat — ja sitä, että heille tarjotaan välineitä ja mahdollisuuksia tehdä näitä valintoja.”[1]

Kaushik Basu on esittänyt, että keskityttäisiin väestön köyhimmän 20 prosentin absoluuttiseen tulojen kasvuun. Hän ei kiellä poliittiseen vakauteen, ympäristön vakauteen tai yleisesti ottaen parempaan elämänlaatuun liittyvien laajempien päämäärien tärkeyttä. Silti hän väittää, että hänen indikaattorinsa sisältävät monia toisenlaisia sosiaalisia indikaattoreita, joita painotetaan laajemmissa inhimillisen kehityksen käsitteissä.[2]

Suurin osa nykypäivän hallituksista tukee vieläkin laajempaa tavoitekokonaisuutta, kahdeksaa “vuosituhannen kehitystavoitetta” (Millennium Development Goals, joiden tavoiteajankohta oli 2015).[3] (Tämän artikkelin kirjoitushetkellä ei vielä ollut määritelty YK:n kestävän kehityksen tavoiteohjelmaa, Agenda 2030, jossa on vielä eriytyneempi tavoitekokonaisuus. suom. huom.)

Niihin sisältyvät yleinen peruskouluopetus, sukupuolten tasa-arvon edistäminen, lapsikuolleisuuden vähentäminen, äitien terveyden parantaminen ja HIV:n/AIDS:n torjuminen. Kaikkein kiireellisin päämäärä on puolittaa köyhyys (joka määritellään elämisenä alle dollarilla päivässä). Talouskasvua pidetään yhä ensisijaisena välineenä ihmisten nostamiseksi köyhyydestä. Myös Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) keskittyy köyhyyden vähentämisen laajaan päämäärään: “Kaikki kehittyvät taloudet tarvitsevat enemmän nopeita ja kestäviä kasvuväyliä, jotka vuorostaan edistävät laajamittaista ja pysyvää köyhyyden vähentämistä ja parempaa elintasoa kaikille.”[4]

Toisaalta Amartya Sen pitää vapautta sekä kehityksen välineenä että päämääränä.[5] Hän arvioi kehitystä “henkilökohtaisen toimintakyvyn ja kyvykkyyden” näkökulmista.[6]

“Toimintakyky” merkitsee sitä, mitä henkilö pystyy tekemään tai olemaan. Hyödykkeet voivat mahdollistaa toimintakyvyn mutta ovat siitä erillisiä asioita. Sen painottaa kulttuurisen vapauden merkitystä (jotta ihmiset eivät olisi sosiaalisen tai uskonnollisen perimänsä rajoittamia) ja poliittista vapautta (demokraattinen hallinto), sekä tulojen ja koulutuksen paremman saatavuuden luomia mahdollisuuksia.[7]

Suuri osa kehitysajattelua keskittyy nyt poliittisiin lopputulemiin. Oletetaan, että demokratia johtaa aina talouskasvuun, koska se johtaa julkiseen vastuuseen. Ikävä kyllä, demokratia ei takaa sosiaalista koheesiota eikä edes korkeaa poliittista osallistumista.

Länsimaissa on nouseva kiinnostus “subjektiivista hyvinvointia” kohtaan. Vaurastuminen ei enää lisää onnellisuutta; laajempi huolenaiheiden kirjo, kuten terveys ja ihmissuhteiden laatu, vaikuttavat subjektiiviseen hyvinvointiin vähintään yhtä paljon kuin korkeammat tulot.[8] Kun ihmisten taloudellinen turva paranee, mutta perheet ja yhteisöt ovat yhä enemmän pirstaloituneita, on poliitikkojen keskityttävä uusiin painopisteisiin.

Kulttuurinen ja uskonnollinen kritiikki

“Kehitystä” koskeva kirjallisuus ottaa harvoin huomioon kulttuurisia tekijöitä ja sitä, kuinka uskonnolliset uskomukset saattavat määritellä “hyvän”, tai edistymisen sitä kohti. Ennen kuin tarkastelemme kristillistä näkökulmaa, on tärkeä tiedostaa, kuinka muut kulttuuriset traditiot asettavat sosiaaliset prioriteettinsa ja miksi ne ovat kriittisiä länsimaista kehitysajattelua kohtaan.

Afrikka

“Ne, jotka jättävät kulttuurin huomiotta epäonnistuvat taatusti Afrikassa… Uskonnon roolin ymmärtäminen afrikkalaisessa elämässä edellyttää kansainväliseltä yhteisöltä perustavalla tavalla erilaisia lähestymistapoja.”[9]

Esimerkiksi afrikkalaisessa uskonnollisessa traditiossa painotetaan vain vähän yksilön kehittymistä ja itsensä toteuttamista. Sen sijaan painopiste on ujamaassa (perheessä)[10] ja harambeessa (yhteistyössä):[11] yksilö pyrkii laajemman perheen ja paikallisen yhteisön hyvinvointiin henkilökohtaisen vaurauden sijaan.

Islam

Islamilainen maailmankatsomus haastaa länsimaiset prioriteetit merkittävällä tavalla. Puhdasoppiset muslimit määrittelevät kehityksen tai edistyksen Koraanin ihanteiden mukaisesti, paluuna profeetan tielle ja valtion islamisointina, mikä on tarpeen yksilön islamisoinnin loppuun saattamiseksi. Tämä voi jopa sisältää taloudellisia vaikeuksia. Islamilainen Umman käsite (islamilainen yhteisö) ylittää nykyaikaisen kansallisvaltion. Toinen lähestymistapa, jonka pragmaattisemmat islamistit ovat omaksuneet, on sosioekonomisen kehityksen määritteleminen “valtion käynnistämäksi ja säätelemäksi systemaattiseksi ongelmanratkaisupolitiikaksi, joka tuottaa kasvua, mutta joka myös ottaa huomioon islamilaisen etiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden”.[12]

Buddhalaisuus

Tärkein päämäärä on olemassaolon kurjuuden voittaminen (dukkha). Köyhyys ei ole toivottavaa, koska se luo kärsimystä. Tästä huolimatta köyhyys ymmärretään laajempana kuin pelkkänä aineellisena puutteena.

Ihmistä pidetään köyhänä, jos hänellä ei ole tiettyjä ominaisuuksia, kuten uskoa, moraalia, uhrautuvaisuutta tai oppineisuutta.[13] Inhimillinen kärsimys voidaan lopettaa vain tuhoamalla pahan juuret, joihin kuuluvat ahneus, viha ja harha. Buddhalaisuus, kuten hindulaisuuskaan, ei ota suoraan kantaa yhteiskunnalliseen muutokseen, teknologiaan tai talouteen. Buddhalaisuuden parista on kuitenkin noussut myös nykyaikainen väkivallattoman sosiaalisen ja poliittisen aktivismin liike, jonka juuret ovat perinteisissä buddhalaisissa käsitteissä, kuten keskinäisessä riippuvuudessa, myötätunnossa ja meditaatiossa.[14]

Konfutselaisuus

Konfutselaisuudessa keskeistä on tie (dao).[15] Tien löytäminen on ihmisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus. Harmonia saavutetaan, kun Taivaan tie (johon liittyy korkein olento) ja Ihmisten tie (joka koskee yksilöiden hyveellisyyttä) toteutuvat toisissaan. Tämä sisältää julkisen vallan roolin konfliktien vähentämisessä, perhesuhteiden harmoniassa ja ihmisten sekä heidän luonnollisen ympäristönsä välisessä harmoniassa. Köyhyyden torjuminen on tärkeää, koska köyhyys johtaa tyytymättömyyden kautta konfliktiin.

Miltä tällaiset yhteiskunnat näyttäisivät sadan vuoden päästä? Jos tarkastelemme näiden kulttuuristen ja uskonnollisten perinteiden hyvin erilaisia päämääriä, ymmärrämme, että toisin kuin länsimaisessa ajattelutavassa, aineelliset tavoitteet eivät ole miljardien ihmisten ensisijainen yhteiskunnallinen päämäärä. Onko hallitsevan länsimaisen kulttuurin keskittymisestä vain taloudelliseen kasvuun tullut kulttuuri-imperialismin muoto? Onko henkilökohtaisen vapauden, yksilön ihmisoikeuksien, kulttuurisen monimuotoisuuden sekä työvoiman ja pääoman liikkuvuuden korostaminen (sekä välinpitämättömyys perheidentiteetin, etnisen koheesion ja uskonnon harjoittamisen säilyttämisestä) sopusoinnussa paikallisten kulttuuristen arvojen kanssa? Ja ovatko huonosti toimivat perheet ja yhteisöt, laajenevat kaupungit, etniset jännitteet ja sekularismi tosiasiassa modernisaation väistämättömiä sivutuotteita?

Raamatun opetus sosiaalisista päämääristä

Raamatun lähtöpiste kansallisen elämän ja yhteiskunnallisen järjestyksen suhteen on Kristuksen valta yli koko luomakunnan, sillä “kaikki on luotu hänen kauttansa ja häntä varten…ja hän pitää kaiken koossa” (Kol. 1:16-17). Tämä ei anna kristityille lupaa tyrkyttää ajatuksiaan toisille ihmisille, mutta se antaa heille luvan harjoittaa rakkautta maailmassa ja pyrkiä vakuuttamaan muut ihmiset sekä esimerkillä että argumenteilla (Matt. 5:19).

Kansallisen tason päämääristä puhuttaessa Raamatun opetuksen keskipiste on oikeiden suhteiden teema. Kristinusko on suhdeuskonto.[16] Jumala Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä toimii suhteissa sekä kolminaisuuden sisällä että sen ulkopuolella. Tämä kolminaisuuden erityinen suhdeluonne, jolle on ominaista rakkaus ja vanhurskaus, erottaa kristinuskon muista uskonnoista. Ihmissuhteiden keskeinen paikka yhteiskunnassa ei ole Jumalan mielivaltaisesti määräämä asia, vaan se heijastaa sitä, kuka Jumala on. Vanhurskaus ei ole pelkästään vapautta syyllisyydestä Jumalan anteeksiannon kautta, vaan oikeiden ihmissuhteiden harjoittamista, sekä Jumalan että ihmisten suhteen. Synnin perusolemus on pyrkimys autonomiseen erillisyyteen.

Raamatun opetus kattaa suhteen Jumalaan ja suhteet perheen sisällä, mutta se kattaa myös muut suhteet kuten kansalaisten keskinäiset suhteet eri sukupuolten ja ikäryhmien välillä, kansalaisten ja valtion väliset suhteet, kansalaisten ja vierasmaalaisten väliset suhteet, etnisten ryhmien väliset suhteet ja kansakuntien väliset suhteet. Nykyaikaisessa valtiossa Jumala on varmasti kiinnostunut esimerkiksi suhteista lääkärin ja potilaan, osakkeenomistajan ja johtajan välillä, sekä eri ammattiryhmien välisistä suhteista.

Mitkä ovat siis oikeiden ihmissuhteiden piirteet? “Oikeudenmukaisuus…on suhteen vaatimusten täyttämistä, suhteessa Jumalaan tai ihmiseen. Henkilökohtaisen osallisuuden ulkopuolella ei ole oikeamielisyyden normia. Kun ihmiset täyttävät ihmissuhteiden heille asettamat ehdot, he ovat vanhurskaita. Jokaisessa suhteessa on sille tyypillisiä velvoitteita.”[17] Oikeille ihmissuhteille on tunnusomaista oikeudenmukaisuus, laupeus, uskollisuus, anteeksianto, totuus, anteliaisuus, myötätunto, kunnioitus, toivo, kärsivällisyys ja rakkaus; väärille tai huonoille ihmissuhteille on tunnusomaista epäoikeudenmukaisuus, sorto, väkivalta, petos, itsekeskeisyys, himo, ärtyneisyys, kateus, ahneus.[18] Raamatullinen laki lepää “rakkauden” varassa.[19]

Yllä mainitut hyvät ja huonot ihmissuhteet näkyvät monessa Vanhan testamentin lain osa-alueessa. Lain tehtävä on osittain opettaa siitä, kuinka luoda institutionaaliset puitteet, jotka edesauttavat oikeiden suhteiden ja “rakkauden” ylläpitämistä. Nämä samat arvot leimaavat profeettojen, ja erityisesti Jesajan, yhteiskunnallista näkyä.[20] Kaikkein selkeimmin nämä hyveet ilmenevät Jeesuksen elämässä ja opetuksessa. Esimerkiksi Jeesuksen harjoittama ja painottama yhteiskunnallinen inkluusio[21] (mukaan ottaminen) heijastaa sekä lain painotusta rakastaa muukalaisia [22] että profeettojen opetusta.[23] Hän täyttää lain näyttämällä kuinka oikeita ihmissuhteita harjoitetaan elämässä ja mallintaa “shalom” (terveyttä, rauhaa, tyytyväisyyttä, hyvinvointia) reagoidessaan kriisitilanteisiin. Ei ole mikään ihme, että Jesaja kuvailee tulevaa messiasta “rauhan ruhtinaaksi”.[24]

Tämän kehyksen sisällä yhteiskunnan perimmäistä päämäärää kuvaillaan Raamatun opetuksessa sanalla “shalom”, mikä usein käännetään rauhaksi, mutta mikä sisältää ajatuksen kansakunnan, yhteisön ja yksilön hyvinvoinnista sekä sosiaalisesta harmoniasta. Babyloniassa pakkosiirrossa olevien juutalaisten tuli Jeremian mukaan harrastaa “sen kaupungin menestystä (shalom)”, jonne heidät oli viety”.[25] “Shalomissa” on kyse enemmästä kuin vain konfliktien puuttumisesta; siinä on kyse anteeksiannosta, konfliktien selvittämisestä, turvallisuudesta ja yhteiskunnasta, joka on sovussa itsensä kanssa. Ainut tie shalomiin kulkee oikeiden ihmissuhteiden (vanhurskauden) kautta: kuten Jesaja sanoo, “vanhurskauden hedelmä on shalom”.[26]

Vaikka raamatullinen laki on hyvin selkeä sen suhteen, mikä tuo rauhaa sekä yksilölle että yhteisölle, valitettavasti teemme kaikki väärin henkilökohtaisella tasolla. Kristuksen kautta voimme pelastua synniltämme ja saada todellisen, Jumalan antaman luontomme takaisin. Pelastus ei kuitenkaan ole pelkästään yksilöllisen muutoksen prosessi. Jumalan tarkoitus on, että kaikki uskovat tulevat osaksi kristillisiä yhteisöjä, jotka heijastavat hänen arvojaan uskovien yhteisessä elämässä Hengen voimassa. Tämä saa väistämättä aikaan yhteiskunnallisen muutoksen niiden keskuudessa, jotka ovat kosketuksissa näihin yhteisöihin ja saattaa johtaa kansalliseen muutokseen, jos kristillisiä yhteisöjä on tarpeeksi monta.[27]

Oikeiden ihmissuhteiden edistäminen, mikä johtaa yhteiskunnalliseen harmoniaan ja hyvinvointiin sekä yhteisön että yksilön tasolla, eli “relationaaliseen (suhteiden) hyvinvointiin”, ei tuo ketään suoraan Jumalan valtakuntaan. Se kuitenkin vaikuttaa epäsuorasti valmistamalla maaperää evankeliumille.[28] Lisäksi Jumalan lupaus Israelin kansalle on, että oikeat ihmissuhteet yhteiskunnassa johtavat onnistuneeseen perheenmuodostukseen, ruokaturvaan, pääoman liikkeisiin, kaupankäyntiin, sotilaalliseen turvallisuuteen ja johtajuuteen kansainvälisissä asioissa.[29] Suhteiden hyvinvointi on siis yhteiskunnallisen muutoksen päämäärä ja se tuo mukanaan poliittisia ja taloudellisia etuja.

Suhteiden hyvinvointi moniuskontoisissa yhteiskunnissa

Seuraava kysymys on kuinka kristityt voivat edistää näkemystään yhteiskunnallisista tavoitteista sekulaareissa, teokraattisissa tai moniuskontoisissa yhteiskunnissa, joissa he ovat pieni vähemmistö? Ensiksikin kristittyjen tulee löytää uudelleen alkuseurakunnan yhteisöllisyys ja elää Jumalan prioriteetteja todeksi yhteiselämässään sekä “poliittisesti” että taloudellisesti. Meidän tulee laittaa oma talomme kuntoon. Toisena haasteena on löytää käsitteitä ja sanastoa, jotka toimivat laajasti väestön keskuudessa — oli heillä mikä uskonnollinen tai agnostinen vakaumus tahansa — ja jotka kuitenkin heijastavat kristillisen maailmankuvan totuutta ja arvoja. Kristittyjen ei pitäisi, eivätkä he yleensä voikaan, tyrkyttää näkemyksiään; heidän tulee rohkaista keskustelua ja perustella mielipiteensä.

Meidän lähestymistapamme on määritellä yhteiskunnan päämäärät suhdekäsittein.

Yksi tapa tehdä tämä on keskittyä “suhteiden läheisyyden” teemaan. Se perustuu ihmisten yhteiseen ymmärrykseen siitä, että suhteiden laatu — esimerkiksi identiteetti, turvallisuus, itsetunto ja keskinäinen riippuvaisuus — on avainasemassa henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja onnen löytämisessä, sekä ja myös avain järjestöjen ja yritysten tehokkuuteen. Koulujen ja yliopistojen, sairaaloiden, yritysten ja rahoituslaitosten tapaisten instituutioiden on muotoiltava päämääränsä uudelleen suhdeajattelun käsittein. Meidän tulisi myös arvioida uudelleen omien elämäntapojemme osa-alueita suhdenäkökulmasta, kuten esimerkiksi tapaamme liikkua autoillamme, television, videopelien ja internetin vaikutusta kodeissamme sekä suhtautumistamme työhön, vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Todellinen haaste siis!

Ennen kuin käsittelemme sitä, miten suhteiden hyvinvointia voidaan mitata, meidän täytyy vastata yhteen vastaväitteeseen. Siirtäessämme painopisteen pois tulojen kasvusta emmekö unohda kaikista köyhimpiä, joilla ei ole edes tarpeeksi syötävää? Varmasti ihmissuhteet ovat heille parhaimmillaankin toisarvoisia asioita: tärkeimpiä asioita ovat vesi, ruoka ja suoja. Empiiriset todisteet viittaavat päinvastaiseen. Kaksi tutkimusta, jotka käsittelevät Kalkutan slummien asukkaiden tyytyväisyyttä elämäänsä, osoittivat muun muassa, että “vastaajat kertovat tyydyttävästä sosiaalisesta elämästä, palkitsevasta perhe-elämästä ja uskosta siihen, että he elävät moraalista elämää… Vaikka he eivät elä kadehdittavaa elämää, he elävät merkityksellistä elämää.”[30] Samaa asiaa korosti myöhempi tutkimus Bangladeshista: köyhien ihmisten suhteet elantonsa turvaamisessa osoittautuivat hierarkkisiksi, hyväksikäyttäviksi ja joskus väkivaltaisiksi.[31] Hyvien ihmissuhteiden tuomalla ilolla ja epäoikeudenmukaisten ihmissuhteiden aiheuttamalla tuskalla on merkitystä köyhille.

Sen sijaan että köyhimpien ruokaturvaa pidettäisiin yhteiskunnallisen muutoksen päämääränä, mikä tekisi ihmiselämän tarkoituksesta vatsan täyttämisen, tulisi sitä pitää olennaisena edellytyksenä, samoin kuin aseellisten konfliktien päättämistä. Ulkoisen väliintulon ja sisäpoliittisten prioriteettien kannalta ensimmäinen askel suhteiden hyvinvoinnin saavuttamiseksi täytyy olla absoluuttisen köyhyyden ja aseellisten konfliktien päättäminen. Näiden ikävien asioiden käsittelemiseen ei kuitenkaan riitä pelkästään oireiden hoito vaan myös niiden taustalla oleviin syihin tulee puuttua, mikä tuo meidät takaisin yhteiskunnan laajempiin päämääriin.

Suhteiden hyvinvoinnin mittaaminen

Realistiset mittarit tai indikaattorit ovat tarpeen, jos haluamme soveltaa suhdeajattelun tavoitteita politiikan painopisteitä, hankkeiden valintaa ja resurssien allokaatiota ohjaavissa päätöksissä. Joissakin kohdin indikaattorien valintaprosessi ei eroa paljoakaan siitä, mitä nykyisin käytetään inhimillisen kehityksen raportissa (Human Development Report). Esimerkiksi kyseisessä raportissa peruskoulua käyvien lasten prosenttiosuutta käytetään lasten hyvinvoinnin mittarina. Mutta suhdeajattelun mukaisessa arvioinnissa vanhempien koulutuksen taso pitäisi myös ottaa huomioon, jotta lapsen koulutuksen todennäköistä vaikutusta näihin suhteisiin voitaisiin arvioida.

Ei ole mahdollista mitata suhteita tavalla, joka mahdollistaisi ihmisten välisen ja kansainvälisen vertailun. On kuitenkin olemassa kaksi lähestymistapaa: ihmisiä voidaan pyytää tekemään subjektiivinen analyysi suhteistaan (“Mitä valkoihoinen britti yleensä ottaen tuntee Isoon-Britanniaan muuttanutta aasialaista kohtaan naapurustossasi/työpaikallasi?”) tai sitten etsitään epäsuora mittari, kuten rasistisesti motivoituneiden väkivaltatapausten lukumäärä Ison-Britannian kaupungeissa. Kumpikaan ei ole täysin tyydyttävä, mutta kumpikin mahdollistaa vertailun eri aikakausien välillä (huolimatta riskeistä, jotka liittyvät siihen, että ihmiset kuvailevat havaintojaan eri tavalla ajan saatossa, tai siihen, miten poliisin käytännöt väkivaltatapausten kirjaamisessa muuttuvat ajan myötä).

Ihmissuhteiden arvioimisen hankaluuden – muuten kuin subjektiivisten havaintojen tai epäsuorien indikaattorien avulla – ei tulisi estää suhteiden hyvinvointia mittaavan lähestymistavan käyttämistä. Kokonaistulon analyysissäkin on omat ongelmansa. Savukkeiden, pommien ja myrkkykaasun tuotanto vaikuttavat kaikki bruttokansantuotetta lisäävästi. Jos kaksi ystävää maksaa toisilleen lastensa hoidosta, BKT kasvaa vaikka tarjottu hoito ei lisäännykään ja sen laatu saattaa jopa kärsiä.

Kaikkiin suhteiden hyvinvoinnin mittareihin sisältyy olettamuksia siitä, mikä muodostaa hyvät tai oikeat suhteet. Kuten mainitsimme edellä, hyville ihmissuhteille on Raamatussa ominaista oikeudenmukaisuus, laupeus, uskollisuus, anteeksianto, totuus, anteliaisuus, myötätunto, kunnioitus, toivo, kärsivällisyys ja rakkaus. Alla on luettelo keskeisistä ihmissuhteista ja esimerkkejä mahdollisista indikaattoreista:

Ihmissuhdekysymys	Indikaattori
Perheen sisäinen luottamus/sitoutuminen	Avioitumisprosentti, erojen määrä, syntyvyys, kotitalouksien velkataso.
Iäkkäiden ihmisten sosiaalinen eristäytyneisyys	Viikoittaisten kontaktien määrä, yksinäisyyttä kokevien lukumäärä.
Työpaikkasuhteet	Poissaolojen määrä ja organisaatioiden sisäiset palkkaerot.
Sukupuolten väliset suhteet	Perheväkivaltatapausten/raiskausten/prostituution määrä, pornografisten nettisivujen käyttö, sukupuolten osuudet eri koulutusasteilla.
Yhteisön sisäiset suhteet	Rikollisuus, naapureiden nimien tunteminen, ilkivaltatapausten määrä, huumeriippuvuudet, itsemurhat.
Rotujen väliset/etniset suhteet	Rotuun tai etnisyyteen perustuvien väkivaltatapausten lukumäärä, tulo- ja koulutustasojen vertailu.
Kansainväliset suhteet	Avun (myös yksityisen hyväntekeväisyyden) osuus BKT:stä, hiilidioksidipäästöjen määrä, maahantulon määrä ja maahanmuuttajien kohtelu, viisumikustannukset.

Tämän lisäksi voidaan mitata eroja tuloissa, varallisuudessa, koulutuksessa tai terveydenhuollon saatavuudessa; ne ovat merkkejä epäoikeudenmukaisuudesta, joka hankaloittaa sosiaalisen harmonian saavuttamista. Näitä eri indikaattoreita ei voida yhdistää yhdeksi indeksiksi, jonka avulla maat voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen. Jotkut maat ovat erinomaisia yhdellä alueella, toiset toisella. On epätodennäköistä, että mikään maa tai alue voisi väittää olevansa edellä muita kaikilla alueilla.

Välitavoitteet

Joidenkin mielestä on liian abstraktia yrittää määritellä yhteiskunnan päämääriä oikeudenmukaisuuden, armollisuuden ja anteeksiannon kaltaisten arvojen kautta. He käyttävät mieluummin vuosituhannen kehitystavoitteita (katso s. 1), kuten yleistä peruskoulutusta ja lapsikuolleisuuden vähentämistä. Suhdeajattelun viitekehyksessä vuosituhannen kehitystavoitteet ovat välitavoitteita: esimerkiksi yleinen peruskoulutus sijoittuu keinojen (taloudellinen toimeentulo) ja lopullisen päämäärän (oikeat ihmissuhteet) väliin.

Näin ollen yleinen peruskoulutus saattaa edistää suhteiden hyvinvointia (perimmäistä päämäärää) lisäämällä ymmärrystä muita rotuja ja etnisiä ryhmiä kohtaan sekä laajentamalla lasten kykyä auttaa tarpeessa olevia ihmisiä ympärillään. Se mitä luultavammin vähentää rikkaiden ja köyhien välillä olevia eroja työllistymismahdollisuuksissa ja näin ollen edistää oikeudenmukaisuuden tunnetta yhteiskunnassa. Kristittyjä peruskoulutus auttaa lukemaan Raamattua ja vahvistamaan suhdettaan Jumalaan. Kuitenkin yleinen peruskoulutus voi myös heikentää suhteiden hyvinvointia. Se voi johtaa lapsia pitämään itseään autonomisina yksilöinä, joilla on oikeus tavoitella “vapautta” toisten hyvinvoinnista piittaamatta. Historian oppisisällöt voivat ruokkia rotuun tai etnisyyteen perustuvaa vihaa ja tehdä yhteisötasolla anteeksiannosta vaikeampaa. Se saattaa edistää katkeruutta rikkaita eliittejä kohtaan, sen sijaan että se edistäisi rakentavia lähestymistapoja taloudellisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi. Näin ollen koulutusta tulee ohjata oikeiden suhteiden perimmäistä päämäärää kohti.

On monia muitakin välitavoitteita, mukaan lukien oikeudenmukainen rikos- ja siviilioikeusjärjestelmä, pidempi elinajanodote, vahvat perhe- ja yhteisöverkostot, kansalaisten korkea osallistumisen aste ja hyvät työmarkkinasuhteet.

Kehityksen päämäärän määrittelemisen seurauksia

• Politiikassa on yhä kyse vaikeiden päätösten tekemisestä. Valintoja tulee tehdä vaihtoehtoisten suhdeprioriteettien välillä, mutta myös vaihtoehtoisten keinojen välillä näiden prioriteettien toteuttamiseksi.

• Suhdeajattelun mukaisessa viitekehyksessä länsimaat eivät ole “kehittyneempiä” kuin Afrikan, Aasian tai Latinalaisen Amerikan maat. Monissa avainindikaattoreissa, kuten avioliittojen pituudessa tai ikääntyneiden ihmisten sosiaalisessa osallistumisessa, alemman tulotason maat sijoittuvat paremmin kuin Britannian kaltaiset korkean tulotason maat.

• Kansainvälisten avunantajien ja kristillisten kansalaisjärjestöjen tulisi harkita toimiensa ja projektiensa suhdeajattelun mukaista analyysia sen sijaan, että he hyväksyisivät pelkästään taloudellisen maailmankuvan materialistisen agendan.[32] Kansainvälisen yhteistyön tulisi perustua maiden välisiin suhteisiin, joissa autetaan toisia puuttumaan suhteiden vääristymiseen tai taloudelliseen puutteeseen.

• Emme voi sivuuttaa absoluuttisessa köyhyydessä elävien ihmisten fyysisten tarpeiden täyttämisen ensisijaisuutta oli sitten kyse ruoan, terveydenhuollon tai oikeudenmukaisuuden tarpeista. Kuitenkin suhdeajattelu voi tarkastella tämän kaltaista köyhyyttä rikkaiden ja köyhien välisten suhteiden särkymisenä joko yhteiskunnan sisällä (kuten rikkaan miehen ja Lasaruksen tarinassa)[33] tai globaalissa yhteisössä.

• Tulisiko kristittyjen edes puhua “kehityksestä”? Yleisesti ottaen sanoja “kehittyvä” ja “kehittynyt” käytetään kuvaamaan rikkaita ja köyhiä, jolloin olisi soveliaampaa puhua “korkean tulotason” ja “alhaisen tulotason” maista. Tämä välttäisi kulttuurisen ylemmyyden sivumaun sanassa “kehittynyt”.

• Kuinka liikettä kohti oikeudenmukaisuuden, armollisuuden, uskollisuuden ja totuuden kaltaisia arvoja (tai niistä poispäin) voidaan kuvata toimivalla tavalla? Maita voidaan kenties luokitella “edistyviksi” tai “taantuviksi” tai kenties “lähentyviksi” tai “erkaantuviksi” näiden arvojen suhteen. On selvää, että erilaiset yhteiskunnallisen muutoksen taustalla olevat paradigmat edellyttävät erilaista sanastoa suhdearvojen ilmaisemiseksi ja erilaisia instituutioita arvojen toteuttamiseksi. Uusi viini tarvitsee uudet leilit.

Tämän artikkelin toinen osa (2007) tarkastelee uudistuksen painopisteitä yllä esitettyjen suhdeajattelun mukaisten päämäärien saavuttamiseksi.

Kiitokset

Kirjoittajaryhmän lisäksi haluan osoittaa kiitokseni seuraaville henkilöille: tutkimusassistenttini Helen Mocatta sekä John Ashcrof, Deryke Belshaw, Peter Kimuyu, Raymond Lang, Paul Mills ja monet muut ystävät heidän kommenteistaan koskien tämän artikkelin luonnoksia.

Tohtori Michael Schluter on Cambridgessa toimivan kristillisen tutkimusryhmän Jubilee Centren perustaja ja on toiminut sen puheenjohtaja; sekä Relationships Foundation -säätiön perustaja ja toiminnanjohtaja.

Cambridge Papers

Kirjoitus on alun perin julkaistu Jubilee Centren ”Cambridge papers” -julkaisusarjassa, nide 15, no. 3, syyskuu 2006

Cambridge Papers on voittoa tavoittelematon neljännesvuosittain ilmestyvä julkaisu, joka pyrkii osallistumaan keskusteluun nykypäivän asioista kristillisestä näkökulmasta. Kaikki artikkelit vuodesta 1992 eteenpäin on ladattavissa ilmaiseksi sivulla www.jubilee-centre.org/cambridge-papers. Voit myös tilata uudet julkaisut ottamalla yhteyttä: info@jubilee-centre.org

Alkuperäinen julkaisija:
The Jubilee Centre
3 Hooper Street, Cambridge CB1 2 NZ
E-mail: info@jubilee-centre.org
www.jubilee-centre.org
Alkuperäisen julkaisun ISSN 1361-7710

This article has been realized in cooperation with Sallux, ECPM foundation. Since 2011, the activities of Sallux have been financially supported by the European Parliament. The liability for any communication or publication by Sallux, in any form and any medium, rests with Sallux. The European Parliament is not responsible for any use that may be made of the information contained therein.

Alaviitteet

[1] Inhimillisen kehityksen raportti, UNDP, 2004, s.128.

[2] Kaushik Basu, ‘On the Goals of Development’, Gerald Meier ja Joseph Stiglitz, toim., Frontiers of Development Economics, Washington DC: IDRB, 2001, s.65.

[3] Shantayanan Devarajain, Margaret Miller ja Eric Swanson, ‘Goals for development: history, prospects and costs’, World Bank Policy, Research Working Paper 2819, 2002.

[4] Krueger, A., ‘Expanding trade and unleashing growth: the prospects for lasting poverty reduction, Huomautuksia IMF:n seminaarissa kaupasta ja alueellisesta yhdentymisestä, Dakar, Senegal, 6. joulukuuta 2004.

[5] Amartya K. Sen, ‘What is Development About?’, Gerald M Meier ja Joseph E Stiglitz, toim., ibid, s.506.

[6] Amartya K. Sen, Development as Freedom, OUP, 1999.

[7] UNDP, ibid, s.13 eteenpäin.

[8] Esimerkiksi www.neweconomics.org/gen/z_sys_PublicationDetail.aspx?pid=225

[9] African Commission Report, s.29, www.commissionforafrica.org/english/report/thereport/english/11-03-05_cr_report.pdf

[10] Julius Nyerere, Essays on Socialism, OUP, Dar-es-Salaam, 1968.

[11] Jomo Kenyattan kehittämä käsite Keniassa afrikkalaisten arvojen ilmaisemiseksi.

[12] Ozay Mehmet, Islamic Identity and Development, Routledge, London ja New York, 1990, s.10.

[13] P. D. Premasiri, ‘Religious values and the measurement of poverty: a Buddhist perspective’, www1.worldbank.org/prem/poverty/wdrpoverty/joburg/buddhist.pdf

[14] F. Eppsteiner, The Path of Compassion: Writings on Socially Engaged Buddhism, CF: Parallax Press, 1985.

[15] Tämä kappale konfutselaisuudesta on seuraavasta teoksesta: Xinzhong Yao, An Introduction to Confucianism, CUP, 2000.

[16] Katso Michael Schluter ja John Ashcroft, toim. Jubilee Manifesto, IVP, 2005, luku 2.

[17] B. Malchow, Social Justice in the Hebrew Bible, Minnesota: Liturgical Press, 1996.

[18] Jeesuksen antama lista löytyy Markuksen evankeliumista 7:21–23.

[19] Matt. 22:34–40.

[20] Katso Jes. 51:1–8; 56:1–8; 58:6–14; 59:1–15; 61:1–11; 65:17–25.

[21] Esim. Luukas 15:1–2; 18:35–43.

[22] Esim. Viides Mooseksen kirja 10:18–19; 24:14–15.

[23] Esim. Jes. 56:3–8.

[24] Jes. 9:6.

[25] Jer. 29:7.

[26] Jes. 32:17.

[27] Esimerkiksi rikollisuuden vähenemisen Britannian kaupungeissa vuosina 1850–1900 on sanottu johtuvan siitä, että pyhäkouluissa käyvien lasten osuus oli tuolloin suuri. Katso Christie Davies, ‘Crime and the Rise and Decline of a Relational Society’, Relational Justice, Waterside Press, Winchester.

[28] Matt. 5:13–20.

[29] Viides Mooseksen kirja 28.

[30] Siteerattu seuraavassa teoksessa: L. Camfield, K. Choudbury ja J. Devine, ‘Relationships, Happiness and Well-Being: Insights from Bangladesh’, WeD, ESRC Research Group, työasiakirja no. 14, University of Bath, maaliskuu 2006, s.3.

[31] Ibid, s.23.

[32] Tarkempia yksityiskohtia suhdeanalyysin välineistä: www.relationshipsfoundation.org

[33] Luuk. 16:19–31.