Millä maksamme tulevaisuudessa?

Teksti: Tapio Luoma-aho

Velat ovat sopimuksia, jotka voidaan neuvotella uudelleen, mutta toimiva maksujärjestelmä on talouden – ja käytännössä koko yhteiskunnan toiminnan ja ihmiselämän kannalta välttämättömyys. Valuuttayksiköt, maksujärjestelmät tai maksuvälineet eivät ole olleet ikuisia. Kuinka todennäköistä on, että lapsemme maksavat laskujaan euroilla, dollareilla tai yuaneilla? Ja maksetaanko kahvilassa puhelimella, kasvojentunnistusteknologialla, älysormuksella, kupongeilla vai jollain muulla? Entä millaisia riskejä liittyy digitaaliseen maksujärjestelmämonopoliin tai rahajärjestelmän politisoitumiseen?

Millä ja miten maksamme tulevaisuudessa?

Valuutat ja rahajärjestelmä, samoin kuin maksamisen tavat ja käytänteet (maksuvälineet) ovat murroksessa. Koronapandemia heilutti (taas) hauraaseen kansainväliseen tasapainoon perustuvaa rahajärjestelmää, sekä toisaalta joudutti käteisen alasajoa ja maksuvälineiden digitalisoitumista kaikkialla maailmassa. Millaiseen rahan, maksamisen ja omistamisen tulevaisuuteen olemme matkalla? Mikä kehityksessä on politiikkaa ja mikä ”pragmaattista” teknologian edistystä?

Valuutat ja rahajärjestelmät ovat ytimeltään luottamukseen perustuvia sopimuksia. Niin kauan kuin vaihdamme jotain muuta kuin hyödykkeitä toisiinsa, on vaihdon välineenä toimivan valuutan arvo aina lopulta luottamuksen ja uskon (fiat) asia. Vaihdannan väline on rahan tehtävistä lopulta ehkä tärkein. Toimiva ja luotettu maksujärjestelmä on talouden – ja käytännössä koko yhteiskunnan toiminnan ja sitä kautta myös ihmiselämän kannalta välttämättömyys.

Maksaminen ja ehkä jopa koko rahan käsite on tällä hetkellä murroksessa ja samoin elää käsityksemme julkisen vallan roolista taloudessa. Yleinen globaali trendi on, että julkisen vallan osuus taloudesta kasvaa elintason nousun myötä, sekä toisaalta tietenkin kriisiaikoina, kuten sodissa. Julkisen ja yksityisen – hierarkioiden ja markkinoiden sekä demokratian väliset jännitteet liittyvät myös rahajärjestelmiin.

Valuuttajärjestelmillä on elinkaarensa

Nykyisen fiat-valuuttojen aikakauden voidaan katsoa alkaneen viimeistään vuonna 1972 presidentti Nixonin irrotettua dollarin kultakannasta, mikä päätti Bretton Woods -järjestelmän lyhyeksi jääneen aikakauden. USA:n liittovaltio tarvitsi löysää rahaa Vietnamin sodan rahoittamiseen ja vääjäämätön kehitys oli käynnistynyt jo 1960-luvulla. Muut valtiot olivat jo aiemmin irrottaneet valuuttansa kytköksen kultaan.

Tarina on tuttu aikaisemmilta valuuttojen murroskausilta. Hopeadenareita osattiin pienentää ja niiden seoksia laihentaa jo Rooman valtakunnassa ja näin tehtiin erityisesti kriisiaikoina, kuten sotien rahoittamiseen.

Keskuspankkirahoitus (kuten ns. ”määrällinen keventäminen”) lisää reaalitaloudessa kiertävää rahaa epäsuorasti kun keskuspankit ostavat valtioiden velkakirjoja ja nykyään myös muita omaisuuseriä, kuten osakkeita markkinoilta. Tässä tilanteessa mitä ihmeellisemmiltä kuulostaneet ”valuuttatuotteet” ovat alkaneet houkutella paitsi spekulatiivisia sijoittajia, yhä enenevässä määrin myös suurta yleisöä.

Rahajärjestelmien murroskaudet tarjoavat mahdollisuuksia spekulointiin niille, jotka sen taitavat. Bitcoinin ja vastaavien riskipitoisten tuotteiden arvonnousu on osin seurausta tuottoisien sijoituskohteiden puutteesta. Yleisestikin kaikkien omaisuuserien hinnat ovat nousseet viime vuosia (omaisuusluokkainflaatio). Myös pankit on pakotettu ottamaan keskuspankeilta lainaa negatiivisella korolla, jolloin niiden on etsittävä tuottoja muualta. Sijoittajat etsivät suojaa dollarin ja muiden päävaluuttojen inflaatiolta. Mukana voi olla epäluottamusta vallitsevia päävaluuttoja, kenties koko rahajärjestelmää kohtaan.

Talouden alettua tänä vuonna rullaamaan, on myös kuluttajahintainflaatio lähtenyt nousuun. (Yhdysvalloissa tosin on oma mielenkiintoinen keskustelunsa eri inflaatiomittareista ja kuluttajahintaindekseistä). Ne kuluttajat, joiden talouteen pandemia ei iskenyt, ovat säästäneet ja USA:ssa Trumpin ja Bidenin jakama helikopteriraha myös on lisännyt reaalitaloudessa kiertävää rahaa. Se, onko inflaatio hyvä vai huono asia, on sitten näkökulma- ja arvovalinta: jotkut voittavat, toiset häviävät.

Laajemmassa mittakaavassa rahan ”pumppaamisen” vaikutukset esimerkiksi varallisuuseroihin ovat kiinnostavia ja vaikeasti havainnoitavia. Jo 1700-luvulta alkaen on arvioitu, että suurimman hyödyn rahamäärän kasvusta ja inflaatiosta saavat ne, joilla varallisuutta on entisestään ollut eniten, eli ne, jotka osaavat suojautua inflaatiolta ja kykenevät hyötymään tilanteesta ja elvytyksestä esim. poliittisten kytkösten avulla. Avokätisistä rahalahjoituksista (kuten USA:ssa käyttöön otetuista suorista rahasiirroista kansalaisille, eli ns. ”helikopterirahasta”) huolimatta keskiluokan ja köyhemmän väestönosan reaaliomaisuuden suhteellinen osuus vähenee entisestään inflaation myötä. Elina Valtosen sanoin, ns. keskuspankkikapitalismi on ”sosialismia rikkaille.” Toisaalta esimerkiksi 1970-luvun inflaatiovuodet auttoivat myös niitä suurten ikäluokkien kotitalouksia, joilla oli esimerkiksi asuntolainaa.

USA:ssa onkin kiinnitetty huomiota mm. siihen, että suuret sijoitusyhtiöt ostavat yhä suuremman osan uusista asunnoista ja ovat valmiita maksamaan niistä jopa ylihintaa. Vastaavasti Kiinan kansantasavalta ja yhdysvaltalaiset sijoitusrahastot hamuavat asuntoja myös Suomesta samoin kuin viljelymaata ja tuottavien yritysten osakkeita ympäri maailman. Myös eurooppalaiset valtiot, kuten Sveitsi tiettävästi liikkuvat markkinoilla.

Luottamus on elinehto

Luottamus on valuutan ja rahajärjestelmän elinehto. Pelot hallitsevien valuuttojen edessä olevasta äkillisestä romahduksesta ja valuutta- ja maksujärjestelmän perinpohjaisesta muutoksesta voivat olla liioiteltuja – mutta tarinat ja skenaariot ovat tietenkin koukuttavia ja itsessään merkityksellisiä. Rooman denarin inflatoituminen käytännössä arvottomaksi kesti vuosisatojen ajan. Toisaalta esimerkkejä hyperinflaatioista löytyy 1900-luvulta useita ja varsin maltillinenkin kuluttajahintojen nousu osuu ennen kaikkea köyhimpään kansanosaan ja voi synnyttää levottomuuksia (vrt. arabikevät tai Ranskan keltaliivien mielenosoitukset).

Dollarin hegemonisen aseman päättymistä innokkaasti odottavat (ja edesauttavat?) USA:n poliittiset viholliset. Tilanne oli täpärä jo 1970-luvun lopulla, kun globaali luottamus dollariin horjui pahasti (luottamuksen lasku käynnistyi jo kultakannasta irrottamisesta. joka taas oli seurausta 1960-luvun päätöksistä ja sitä vahvisti 1970-luvun jälkipuolen heikko talouskehitys USA:ssa).

Tänäänkin monilla mailla tai tahoilla voi olla intressejä dollarin syrjäyttämiseen. Mutta millä? Monilla tahoilla on myös valtavasti menettävää. Voisiko toisten valuuttojen nousu dollarin rinnalle olla maailmantaloudelle tasapainottava tekijä, vai sortuisiko dollarin mukana koko globaali talousjärjestelmä, on erittäin keskeinen kysymys. Millainen raha kaaoksen jälkeen nousee ja kuinka pahaan sekasortoon maailma menisi?

Maailman johtavien valtioiden, kuten USA:n, Euroalueen ja Kiinan julkisen sektorin velkaantumisasteesta esitetään hurjia lukuja ja QE:tä on tehty miljarditolkulla, mutta tästä on vielä matka luottamuksen katoamiseen koko valuuttaa ja esim. Yhdysvaltojen kansantaloutta ja maksukykyä kohtaan. Vaikka edessä olisi kasvavan inflaation kausi, ei tämä vielä automaattisesti tarkoita jonkin valuutan tarinan tai edes sen määräävän aseman loppua. Tällä hetkellä olemme vielä kaukana 1970-luvun inflaatiovauhdeista.

Ja edelleenkin, inflaatio sittenkin yleensä iskee puun takaa, yllättäen ja itseään voimistaen. Inflaation kasvu ruokkii inflaatio-odotuksia, jotka taas ruokkivat inflaatiota. Inflaation kiihtymiseen vaikuttaa monenlaisia tekijöitä ja usein pitkiä kehityskulkuja. USA:ssa toisen maailmansodan jälkeen pahin inflaatiopiikki sattui vuodelle 1980, mutta sen siemenet kylvettiin jo 1960-luvulta alkaen kun Vietnamin sodan kuluja katettiiin ja hyvinvointivaltion laajennettiin presidentti Lyndon Johnsonin kaudella ja dollari irrotettiin kultakannasta. Asioiden pitkä kaari jää helposti huomaamatta.

2000-luvun ”suuren finanssikriisin” jälkeen markkinoille pumpatut rahamäärät ovat moninkertaisia edellisiin verrattuna. Oliko kyseessä vain väistämättömän kriisin lykkääminen, kuten on varoiteltu?

Jos raha on sopimus, emmekö voisi tehdä uuden, paremman sopimuksen?

Keskustelu siitä, mikä tulee olemaan tai minkä pitäisi tulevaisuudessa olla vaihdannan väline ja arvon säilyttäjä, on lisääntynyt ja uusia ehdokkaita syntyy kuin sieniä sateella. Populaarikeskustelu teemasta on ajoittain todella villiä.

Miksei rahaa voisi ajatella kokonaan toisin? Jos raha on sopimus, emmekö voisi tehdä uuden, paremman sopimuksen (ja siinä yhteydessä tehdä monenlaista hyvää, kuten nollata köyhimpien maiden velat ja rahoittaa ilmastonmuutoksen hillintään vaadittavan infrastruktuurin)?

Poliittisesti kovin radikaaleihin rahareformeihin on hyvin vaikea päästä sopimukseen muutoin kuin kriisien kautta. Historiallisesti rahajärjestelmien ”inter regnumit” (esim. 1914, 1939 ja 1971) ovat olleet usein kaoottisia. Ajanjaksoihin ovat joskus liittyneet myös sodat: rahaa on usein painettu (inflatoitu) sotamenojen rahoittamiseen (Rooman valtakunta, toinen maailmansota, Vietnamin sota 1960-1970 -luvulla jne.) ja toisaalta sodat ja konfliktit ovat voineet olla myös osin seurausta rahajärjestelmien kriiseistä? Lisäksi hyökkäykset valuuttoja tai raha- ja maksujärjestelmiä vastaan ovat yksi sodankäynnin muoto, johon on maanpuolustuksessa ehdottomasti varauduttava.

Hyökkäykset valuuttoja tai raha- ja maksujärjestelmiä vastaan ovat sodankäynnin muoto,

Ja lisäksi: valuutoista käytävän keskustelun merkitystä ei voi sivuuttaa, sillä sitä luottamusta, jonka varassa nykyiset valuutat pysyvät, rakennetaan sanoilla, kuvilla ja tarinoilla. Ja samalla tavoin luottamusta esimerkiksi valuuttaa kohtaan nakerretaan sanoilla, tarinoilla ja epäilyksillä. Sanoilla on väliä. Whatever it takes – and, I assure you, it will be enough.

Lue seuraava osa: Ehdotuksia tulevaisuuden valuutaksi
Lataa julkaisu: Rahajärjestelmä murrosvaiheessa – ratkaisuna hyödykevaluutat?