Miksi tieteen luotettavuutta päätöksenteon pohjana kyseenalaistetaan?

”Metsäntutkimus johti koko metsätaloutta harhaan. … tutkimusaineistoa manipuloitiin… [Edelleen] [t]oistuvasti valehdellaan puupeltojen kasvavan enemmän puuta kuin jatkuvan kasvatuksen metsät. Eri aikoina ja siten erilaisissa oloissa tehdyt mittaukset eivät täytä asiallisen tieteellisen tutkimuksen kriteerejä…” 

– Metsäntutkimuslaitoksen (nyk. Luke) emeritusprofessori Erkki Lähde, Suomen Kuvalehti 30.6.2019

Voiko tieteeseen luottaa?

Toisessa Suomen Kuvalehden kolumnissa Tiina Raevaara nostaa esille tiedekritiikin arkipäiväistymisen ja sen, että ”jopa poliittiset päättäjät nostavat jatkuvasti keskusteluun joidenkin tieteenalojen oikeuden olla ylipäätään olemassa”.

Ja toisaalta tieteen (millä tässä tarkoitan tieteellistä menetelmää työkaluna luettavan tiedon tuottamiseen ja siihen liittyviä instituutiota) merkitys ja luotettavuus poliittisen päätöksenteon perustana on asia, jonka nimeen vannotaan. Tutkimus- ja asiantuntijatietoon perustuva tieto kuulostaa siltä ”ainoalta oikealta” ja rationaaliselta tavalta tehdä päätöksiä. Tieteellisyyden vastakohtia ovat esim. ideologiat, uskomukset, omat kokemukset, tunteet, irrationaalisuus, oma etu, korruptio…

Onko ”tiede” puolueeton, erehtymätön, yhtenäinen ja yksimielinen totuuden ja oikean tien osoittaja? Kunpa kaikki olisikin näin yksinkertaista.  

Mitä siis kritisoidaan, kun kritisoidaan tieteen luotettavuutta – ja mistä epäilykset nousevat? Onko tiedekriittisyyden taustalla esimerkiksi:

A) Epärationaalisia uskomuksia, jotka nousevat esim. dogmaattisesta uskosta johonkin ideologiaan tai ”uskonnolliseen” maailmankuvaan?

B) Tervettä skeptisyyttä, mihin sekä tiede itsessään, että länsimainen ja juutalaiskristillinen perinne ja ajattelu kannustaa?

C) Tai yksinkertaisesti se tosiasia, että tietoa jostain kysymyksestä, kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja sen ratkaisukeinoista aidosti on liian vähän.

D) Tai onko kyse puutteellisesta popularisoinnista, siitä, että tietoa tahallisesti hämmennetään valheilla, korostetaan väärin tarkoituksenhakuisilla kohu-uutisilla, ym?

Kuten tiedekentän sisällä jo ainakin 1960-luvulta asti on nostettu esiin, tieteen harjoittaminen ei sinänsä ole irrallaan muusta inhimillisestä toiminnasta, tai vapaata inhimillisistä heikkouksista, ideologisista taustaoletuksistamme ja ajatusvinoumista (cognitive bias). Tästä huolimatta tieteellinen menetelmä on luotettavin – ja usein ainoa tapa saada tietoa useimmista maailman ilmiöistä. Tieteen ainakin pitäisi korjata itseään. Siitäkin, miten tieteen avulla saavutettu ymmärrys etenee: vähitellen eli inkrementaalisesti vai vallankumouksin (Kuhnin paradigmat) on myös erilaisia käsityksiä.

Politisoituneita tieteenaloja

Tieteenaloja, jotka ovat eri syistä kiistelyjä ja/tai politisoituneita on lukuisia. Muutamia esimerkkejä:

a) Yhteiskuntatutkimuksen/sosiaalitieteiden eri haarat ovat aika ajoin saaneet voimakasta kritiikkiä osakseen. Kriittisimpien äänien mukaan ne ovat jo miltei läpeensä erilaisten ideologioiden (kuten ns. ”kulttuurimarxismi”) läpäisemiä ja muistuttavat enemmän poliittista aktivismia kuin tieteellistä tutkimusta. Poliittisesti merkittävissä tai kiistanalaisissa kysymyksissä tutkijat myös haluavat aktiivisesti vaikuttaa siihen, miten ihmiset ajattelevat ja voivat valikoida esimerkiksi tutkimusaiheita omien tarkoitusperiensä mukaisesti. On kuitenkin huomattava, että Suomessakin kuunnellaan ja joskus ehkä myös toistellaan Pohjois-Amerikasta ja Britanniasta peräisin olevaa kritiikkiä, joka nousee sikäläisen tutkimuksen kritiikistä. Suomessa esimerkiksi Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo nostivat naistutkimuksen (nyk. sukupuolen tutkimus) metodologisia ongelmia esiin kirjassa Keisarinnan uudet (v)aatteet, 2006.   

b) Samoin taloustieteen – tai sen eri koulukuntien – luotettavuutta ihmistoiminnan selittäjänä kyseenalaistetaan jatkuvasti. Talous on järjestelmänä erittäin monimutkainen ja vaikeasti mallinnettava. Taloutta mallinnettaessa joudutaan tekemään monenlaisia oletuksia, joilla voi olla suurikin merkitys: esim. mitä oletamme ihmismielen toiminnasta, motiiveista (psykologia, käyttäytymistaloustiede), jne? Merkittävä osa yhteiskunnallisesta keskustelusta liittyy talouteen (ml. työllisyys, sosiaaliturva, teollisuus, yrittäjyys, talouskasvu, ulkoisvaikutukset jne.) ja taloustieteellisen tutkimuksen merkitys päätöksenteolle on erittäin suuri.

c) Ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimus herättää edelleen kysymyksiä (ainakin joissain piireissä).

d) Historiantutkimus on erityisen altista ajatteluvinoumille. Lähteet ja tulkintamme niistä voivat olla yksipuolisia tai tarkoitushakuisia. Esim. sodat, kriisit, hallitsijat ja poikkeusyksilöt ylikorostuvat historiankirjoituksessa arkisten asioiden kustannuksella, mikä voi vääristää myös tutkimusta.

e) Ja esimerkkinä soveltavista tieteistä, metsäntutkimuksen emeritusprofessori Erkki Lähde lyttäsi ison osan oman tieteenalansa historiaa jo aiemmin viitatussa kirjoituksessa. Kritiikin mukaan tutkimuksen lähtökohtia ohjasivat poliittiset tavoitteet, joiden taustalla oli esimerkiksi metsäteollisuuden lyhytnäköinen etu.

”Natsi-Saksan kuuluisa propagandaministeri Joseph Goebbels julisti aikoinaan, että mitä suuremman valheen esität ja mitä useammin sitä toistat, sitä varmemmin siihen uskotaan.”

– prof. emer. Erkki Lähde, SK 30.6.2019

Päätöksiä pitäisi tehdä, mutta onko totuus edes ”out there”?

Kun tutkimukseen kohdistuva kritiikki tulee tieteellisen yhteisön tai jopa kyseisen tieteenalan sisältä, jää ”satunnainen kansalainen”, samoin kuin heitä edustavat kansanedustajat aika hataralle pohjalle.

Jos arvostetut, asialle elämänsä omistaneet tutkijat ovat keskenään näin erimielisiä, miten tavallisen kansalaisen tai päätöksentekijän pitäisi kyetä hahmottamaan ”totuus”? On selvää, että joko joku ei näe jotain ja po. tieteenala odottaa merkittävää paradigmamuutosta, tai tutkimusten (tai tulkintojen) taustalla olevat taustaoletukset ovat tutkijoilla hyvin erilaisia – tai jotain muuta.

Onko totuus löydettävissä? Onko sitä edes olemassa? Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnassa, joka kevään aikana tulee ottamaan kantaa kansalaisaloitteeseen, jolla ajetaan avohakkuukieltoa valtion metsiin, ei istu ainoatakaan metsäalan ammattilaista, saati metsäntutkijaa tai biologia. Valiokuntakeskusteluun lähdetään tilanteesta, jossa alan emeritusprofessori on haukkunut aiheeseen liittyvän tieteellisen tutkimuksen tahalliseksi valehteluksi, minkä todennäköisesti alan ”valtavirtatutkijat” kiistävät. Valitettavasti ”puolustuksen puheenvuoro” jää median logiikan mukaisesti aina hyökkäyksen jalkoihin… Kiireiset kansanedustajat ovat aivan samojen asiantuntijoiden varassa kuin muutkin kansalaiset. Näillä eväillä sitten lakeja säätämään!

Potentiaalisesti merkittävä vaikutus on siis silläkin, keitä asiantuntijoita mediassa, tai vaikkapa eduskunnan valiokunnissa kuullaan. Tämä onkin ajoittain valiokuntatyössä ison väännön aihe, kun eri puolueiden edustajat kenties haluavat kuulla asiantuntijoita, jotka saattaisivat puoltaa heidän näkökantojaan. Tällaisesta valikoinnista ei sinänsä ole tiedossani mitään tutkittua näyttöä, mutta monissa politisoituneissa kysymyksissä motiiveja ei olisi vaikea keksiä. Kuten Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran, Tutkaksen seminaarissa 18.2.2020 todettiin, lisääntynyt asiantuntijakuulemisten määrä ei välttämättä tarkoita tieteellisesti pätevän tiedon painoarvon kasvua valiokuntakuulemisissa.

Mitä teet oikealla vastauksella, jos kysymys on merkityksetön?

Päätöksenteon kannalta yksittäisen tutkimustiedon (vastausten) mahdollista puutteellisuutta vielä huomattavasti suurempi ongelma saattavat kuitenkin olla ne kysymykset, jotka jäävät kysymättä. ”Ehjän maailmankuvan” rakentaminen vaikkapa yksittäisten tieteenalojen parhaita tutkimustuloksia lukemalla on haasteellista. Kapea asiantuntijatieto ei ole sama asia kuin ”maailmanselitys”, ei sinne päinkään. Tieto on viisauden edellytys, mutta pelkkä tieto ei tee viisaaksi. Eduskunnassa – ja kaikessa elämässä – pitäisi kyetä tekemään myös päätöksiä, jotka ottavat huomioon mahdollisimman paljon eri asioita ja katsovat vuosikymmeniä eteenpäin. Olisiko intuitio sittenkin luotettavampi tiedonlähde?

Tieteellisellä menetelmällä on tunnustetut rajansa. Esimerkiksi taloustieteen puolustuspuheenvuorossaan (MustRead 10.7.2018) Heikki Pursiainen esittää, että ”taloustiede ennustaa, ettei talouskriisejä voida ennustaa”.

Toisaalta voi kysyä, eikö edes jonkintasoinen talous- ym. systeemikriisien ennustaminen olisi poliittisen päätöksenteon kannalta hyvinkin käyttökelpoista tietoa ja insentiivi tutkimukseen suuri. Mutta koska taloustieteestä ei ole tähän apua, jäävät päätöksentekijät muiden tietolähteiden ja oman arviointikykynsä varaan – jos edes vaivautuvat miettimään (sivilisaation kannalta mahdollisesti tuhoisien) systeemikriisien mahdollisuutta. Suotavaa olisi, sillä globaaleihin keskinäisriippuvuuksiin ja verkkoihin liittyvät riskit ovat jo ihan maalaisjärjellä pääteltynä valtavia.

Tiedettä ja tutkimusta on helppo kritisoida. Tieteellä on tunnustetut rajansa. Pinnallinen kritisointi on silti paljon helpompaa kuin tutkimuksen tekeminen, mutta aito, tutkimuksiin, lähteisiin ja niiden taustaoletuksiin pureutuva kritiikki on ehkä vielä tieteen tekemistäkin työläämpää. Tiedekritiikillä on myös heikot kannustimet: kun jokin tutkimus on kerran julkaistu, sen perkaamisesta ei sinänsä ole kenellekään mitään (henkilökohtaista) hyötyä.

Kompassi ja Sallux -ajatushautomoiden yhteisprojektissa pyrimme tänä ja ensi vuonna järjestämään muutaman tilaisuuden ottaen tieteestä ja sen luotettavuudesta ja merkityksestä yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjana. Aloitimme helmikuussa lyhyellä seminaarilla metsätieteistä ja avohakkuukysymyksestä.

Tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti helmikuussa seminaarin tieteen vaikuttavuudesta julkisessa päätöksenteossa. Verkkolähetys seminaarista on katsottavissa eduskunnan sivuilla:

Tapio Luoma-aho
Kompassi ajatushautomo