Mia Puolimatka: Olkikoirat, abortti ja eutanasia

Filosofi Charles Taylorin mukaan ihmisen suhde maailmaan on aina ensi sijassa moraalinen. Keskustelu eutanasiasta herättää voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Eutanasia eli armokuolema tarkoittaa vaikeasti sairaan ihmisen kuolemaa hänen omasta pyynnöstään. Tänä päivänä kansalaisaloitteen muodossa keskusteluagendalle noussut eutanasia ei ole kuitenkaan uusi ilmiö ihmisarvoon suhteutumisen kentässä. Käytännössä eutanasia on avaamassa jo seuraavaa porttia matkalla kohti ihmispersoonan mitätöintiä ja erityisesti sen merkityksen tietoista hajottamista. Meidän täytyykin löytää pian vastaus ihmispersoonaa määrittävään kysymykseen: kuka ja mitä ihminen on ja minkä kautta hän löytää aidoimman arvonsa siitä huolimatta, että hän saattaa kokea väkevää kärsimystä ennen lähestyvää kuolemaansa?

Eutanasian eli kreikkalaisittain ”hyvän kuoleman” voittokulku alkoi jo antiikin Kreikan myyteistä, jotka kuvasivat tunteisiin vetoavia tarinoita voimakkaiden jumalien halusta ja velvoitteesta saalistaa ja tuhota rakkaudessaan ne heikot eläimet ja ihmisolennot, jotka olivat kyvyttömiä pitämään itsestään huolta. Näihin olentoihin kuuluivat erityisesti vammaiset ja vanhukset, jotka eivät vedonneet riittävästi ihmisen romanttiseen mielikuvitukseen. Antiikin jumalattarien käsitys myötätunnosta oli täysin päinvastainen juutalaiskristilliselle ihmiskuvalle, jonka mukaan ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi ja jonka Jumala oli lunastanut omakseen: jokainen ihmislento oli Jumalalle toivottu persoona – ja on yhä, pyhä.

Kreikkalaisen eu tanasian käsite on inspiroinut kristillisestä ihmiskuvasta vieraantunutta sekulaaria kulttuuria, joka uudelleen määritteli ihmisoikeudet kolmivaiheisen Humanistisen manifestin kautta vuosina 1933, 1973 ja 2003. Tuo manifesti muistuttaa esimerkiksi tämänsyksyistä kansalaisaloitetta eutanasiasta, jossa jotkut nimekkäät yhteiskunnalliset kulttuurivaikuttajat ovat allekirjoittaneet kannattamansa ideologian tavoitteet ja vedonneet jokaisen yksilön oikeuteen määritellä elämänsä tarkoituksen aivan kuten he itse katsovat parhaaksi juuri sillä elämänsä hetkellä. Tahtomattaan he näin tulevat romantisoineeksi kuoleman, jossa ei ole mitään romanttista. Kuolema on väistämätön tosiasia jokaisen ihmisen elämässä ja siksi jokaisen tulisi edistää sen vastavoimaa, elämää.

Eutanasian ensimmäinen portti on avautunut kuitenkin jo abortin muodossa, jossa syntymätön elämä katkaistaan tarkoituksellisesti joko äidin tai lapsen osalle määritellyn hyvän elämän kannalta, eikä siis itse elämän kannalta. Yhtä hyvin tässäkin yhteydessä voidaan puhua hyvästä kuolemasta. Lapsen arvoa ei tulkita tämän persoona-arvon kautta, koska lasta ei tulkita persoonaksi. Sen sijaan syntymättömän lapsen elämän arvo määritellään materialistisesti, tämän biologisen massan perusteella: juridisesti lapsi saa persoona-arvonsa vasta maailmaan syntyessään. 1970-luvulla laki vapaasta abortista julisti hyvän elämän kriteerinä naisen oikeutta omaan ruumiiseensa, jonka osaksi lapsi tulkittiin. Humanistisen manifestin sitkeästi ajama laki salli naiselle oikeuden keskeyttää syntymättömän ihmispersoonan elämä naisen kokeman inhimillisen ja subjektiivisen myötätunnon pohjalta. Useimmiten nainen sovelsi myötätuntoa aivan muuhun kuin omaan ruumiiseensa. Nainen halusi suojella unelmiaan, joiden toteutumisen esteeksi syntymätön lapsi oli nyt asettunut. Toisaalta nainen halusi ajatella lapsensa parasta: mikäli äiti ei kokenut, että olisi voinut tarjota lapselleen turvallista, koulutettua ja hyvää perhettä, hän saattoi päättää raskauden keskeyttämisestä raskauden aiheuttamaan psyykkiseen kärsimykseen vedoten. Raskaana ollut äiti halusi suojella lasta taloudelliselta, sosiaaliselta tai henkiseltä kärsimykseltä. Tämän inhimillisen myötätuntonsa nojalla hän harhautui ajattelemaan, että lapsen elämän tuhoaminen oli sallittua subjektiivisen hyvän nimissä.

Amerikkalainen lääkäri ja aborttikeskuksen johtaja Alan F. Guttmacher hyödynsi 1960-luvulla naisen luonnollista epävarmuutta ja pelkoa. Hän lanseerasi eutanasiamarkkinoille lapsen arvokkaan kuoleman puolesta propagoivan täysin uuden kärsimyksen ulottuvuuden: naisen psyykkisen terveyden. Käytännössä tämä käsite riitti kyseenalaistamaan syntymättömän lapsen persoona-arvon nyt lopullisesti. ”Et voi elää, ellet ole psyykkisesti terve.” Yhtä hyvin hän saattoi ajatella myös näin: ”En voi elää enkä antaa toistenkaan elää, mikäli joudun joustamaan psyykkisestä terveydestäni, koska psyykkiseen terveyteeni kohdistuva kärsimys tuhoaa minut.” Tai: ”Vastuu lapsesta ja hänen kasvatuksestaan uhkaa psyykkistä terveyttäni ja mielihyvääni. En ole siihen vielä valmis.” Tämä keinotekoinen määritelmä elämän arvosta ja sen edellytyksistä vaikutti siihen, että kun nainen aikaisemmin oli saanut lääkäriltä laillisen ja myönteisen päätöksen raskaudenkeskeytykseen sen perusteella, että hänen fyysinen elämänsä oli aidosti uhattuna raskauden tähden, niin nyt nainen saattoi vedota raskauden aiheuttamaan psyykkiseen kärsimykseen, joka uhkasi hänen mielenterveyttään ja ruumiiseen kytkeytyvää itsemääräämisoikeutta.

Naisen kokema psyykkinen kärsimys oli rinnastettu lääkäri Alan F. Guttmacherin käsitelabyrintissa fyysisen terveyden ja sen myötä ehdottoman elämän menetykseen, joka oli aikaisemmin oikeuttanut abortin. Naisen psyykkistä terveyttä ei haluttu kuormittaa vastoinkäymisillä. Ikään kuin olemassa olisi ollut vain juutalaiskristillisiä arvoja vastaan kapinoiva individualistinen unelma kohti itse toteutusta ja sitä seuraavaa psyykkistä onnellisuutta tai tuon mielihyvän totaalinen menetys, jolloin eläminen ei voinut enää olla elämisen arvoista. Ikään kuin olemassa olisi ollut vain tähdistä vapaa taivas, arvoista vapaa eksistentiaalinen todellisuus, joka olisi tehnyt ihmisestä itsestään moraalin. Se vasta olisikin kärsimystä, että pitäisi olla ja elää kuin hyvä Jumala, joka tekisi ihmisestä arvottoman ja jumalasta synnin. Eikö se olisi rehellisyyden nimissä lähinnä hyvän nimissä tapahtuvaa piilotajuista väkivaltaa itseään elämää ja sen kätkemää moraalista todellisuuden kauneutta kohtaan?

Kirjassaan Straw Dogs (Olkikoirat) englantilainen valtiotieteilijä John Gray on hyökännyt terävästi aikamme liberaalia humanismia vastaan. Gray väittää humanismia ”naamioituneeksi kristillisyydeksi”, joka on vääristänyt käsitteet ihmisen arvosta ja tämän erityislaadusta, koska se tulkitsee niitä ilman Jumalaa. Grayn kirjan nimi on saanut alkunsa perinteisestä kiinalaisesta juhlasta, jossa luodaan olkikoiria, palvotaan niitä yhden päivän ajan ja sitten poltetaan ne.  Tässä humanismi tulee apuun ja nostaa ihmisen järjettömään arvoonsa ennen olkikoirien viimeistä merkityksetöntä tuhoa. Näin humanismi ja sen ajamat arvot esimerkiksi eutanasiasta ilmentävät järjetöntä vastausta järjettömäksi väittämälleen uskonnolle. Gray varoittaa, että ilman Jumalaa ihmiselle ei jää erityisarvoa asioiden suuressa järjestyksessä.

Grayn kuvaamat naamioituneen kristillisyyden alttarille uhratut olkikoirat jättävät jälkeensä vain savua ja tuhkaa. Itsemääräämisoikeutensa vimmallakaan ne eivät kykene oikeuttamaan arvoaan ilman kristillisiä juuriaan. Elämän pyhyyteen nähden eutanasia edustaa näin ristiriitaisen olemuksensa lisäksi moraalista tekopyhyyttä. Kuinka moni olisi valmis vaatimaan syntymättömälle lapselleen aborttiin väistämättömästi kytkeytyvää kipua oman psyykkisen terveyden säilymisen nimissä? Kipu ja kärsimys eivät ole uhreja, vaan osa elämää. Elämän itsetarkoituksellinen lopettaminen yksinmaan kivun ja tuskan väistämisen tähden tuhoaa lopulta itsensä lopettajan, lopetettavan ja heidän persoonansa. Arvokas kuolema on kätketty ainutkertaisessa ihmiskunnan historiassa vain ruumiiksi inkarnoituneeseen kristinuskon Jeesukseen. Väittääpä psyykkisen terveyden nimiin vannova humanismi sitten mitä muuta hyvää tahansa.

Mia Puolimatka