Kriisistä toiseen: Eurooppa etsii sieluaan

Teksti: Tapio Luoma-aho

Kun huhtikuussa 1951 Ranskan ulkoministeri Robert Schuman, Saksan liittokansleri Konrad Adenauer ja Italian pääministeri Alcide de Gasperi kokoontuivat Maria Laachin luostariin rukoilemaan ennen Pariisin sopimuksen allekirjoittamista (18.4.1951), osasivatko he kuvitella, miltä Euroopan integraatio näyttää 70 vuotta myöhemmin?

Euroopassa oli juuri päättynyt toinen maailmansota. Adenauer oli 1930-luvulla piileskellyt natseja samaisessa Maria Laachin luostarissa. Samoin Schuman oli paennut sotavankileiriltä ja osallistunut vastarintaliikkeen toimintaan. Eurooppa oli viimeiset vuosisadat ollut kansallisvaltioiden, kuningaskuntien ja sekalaisten valtioliittojen välisten sotien leimaama maanosa, missä tappamisen taito kehitettiin huippuunsa.

EU:n ”perustajaisät” olisivat varmasti riemuissaan ennennäkemättömästä 70 vuoden rauhanajasta Euroopassa. Pystyivätkö he näkemään, millaisia kehityskulkuja Euroopan hiili- ja teräsyhteisö avaisi? Mitä he sanoisivat nyky-EU:sta?

Viime vuosikymmenen ajan Euroopan unioni on astellut kriisistä toiseen. Globaalin pankkikriisin laukaisemaa eurokriisiä, jonka jälkimaininkeja tämän hetken elpymisvälinekeskustelu ja osaltaan myös valtavaksi painunut keskuspankkielvytys ovat, ei ole oikeastaan vieläkään saatu päätökseen. Pankkien ja valtioiden kohtalonyhteyttä ei tähän päivään mennessä ole saatu katkaistua. Eurokriisi jatkuu siis edelleen.

Eurooppa on projekti, joka, näkökulmasta riippuen joko jäi kesken tai meni liian pitkälle.

Eurooppa oli ja on projekti, joka, näkökulmasta riippuen joko jäi kesken tai meni liian pitkälle. Nykyinen epävakaa tila ei voi jatkua loputtomiin. Elpymisväline on viimeinkin laukaissut myös aitoa keskustelua EU:n tulevaisuudesta ja ikivanhoista unelmista. Edes vähän.

Adenauer, Schuman ja de Gasperi eivät tietenkään olleet yksin rakentamassa raunioina olevaa Eurooppaa. Oli myös muita visioita kuin ”vain” rauha itsenäisten kansojen välillä. Jo Schumanin suunnitelmasta asti eurooppalaisten talouksien ja teollisuuden sitominen yhteen oli väline rauhan saavuttamiseksi.

Myöskään ajatus ”Euroopan liittovaltiosta” ei ollut uusi. Olimmehan jo Rooman imperiumissa ja katolisella ajalla samassa ”järjestelmässä”, vuosisatojen ajan ennen kansallisvaltioiden vähittäistä nousua. Ajatus Euroopan Yhdysvalloista oli ollut tuttu idea älykköpiireissä jo vuosikymmenien ajan.

Eurooppa-projekti etenee kriisien kautta

Jos jotain historiasta voi oppia, niin ainakin sen, että ihmisten yhteiskunta ja demokratia on aina kesken. Se, että yhteiskunnan kehittäminen ei koskaan saavuta jotain utopistista päätepistettä, on yhteisen kulttuuriperintömme keskeisiä opetuksia. Viittaan esimerkiksi Vanhaan testamenttiin tai antiikin historiaan, sivilisaatiomme keskeisimpiin yhteiskunnallisiin teoksiin. Utopioita tarvitaan, mutta niihin ei voi koskaan jäädä. Jokaisen sukupolven pitää saada purkaa ja rakentaa jotain uutta.

Euroopan dilemma on, että projekti on hankalalla tavalla keskeneräinen, mutta kansalaiset eivät ole halukkaita viemään sitä maaliin.

Yhteiskunnalliset rakenteet ja instituutiot ovat olemassa tarkoitusta varten: mahdollistamaan ihmisen yhteinen elämä. Mutta jos rakenteet koetaan epäreiluiksi, epätarkoituksenmukaisiksi, keskeneräisiksi, vieraiksi tai elitistisiksi, tai jos päätöksentekomekanismit ovat toimimattomia, on kriisiytyminen jossain vaiheessa väistämätöntä. Tässä on Euroopan dilemma: projekti on ollut jo vuosien ajan hankalalla tavalla kesken, mutta kansalaiset eivät ole halukkaita viemään sitä maaliin. Eivät oikein missään.

Kansallinen demokratia on usein ollut EU-projektin tiellä. On muistettava, että juuri ”eurofiilit” ranskalaiset, melkein kaatoivat koko Maastricthin sopimuksen kansanäänestyksessä vuonna 1992 (51-49%). Seuraava kansallismielinen liike voi nousta lähes mistä maasta tahansa.

On sanottu, että ”eurooppalainen projekti” etenee kriisien kautta. Toisaalta, jos kriisit ovat voimassaoleville keskeneräisille rakenteille liian syviä, voi kriisi olla kohtalokas. Onko Euroopan unioni, tai talous- ja rahaliitto EMU hauras, sitkeä (robusti) vai antihauras, filosofi ja taloustieteilijä Nassim Nicholas Talebin käsitteitä käyttäen? Osaltaan tästä on kyse myös nykyisessä elpymisvälinekeskustelussa. Miten ihmeessä olemme saaneet kokonaisen valtio- ja valuuttaliiton tilanteeseen, missä muutama pienen Suomen kansanedustaja pääsee päättämään ehkä jopa siitä, hajoaako koko talous- ja rahaliitto ja ostavatko kiinalaiset ja yhdysvaltalaiset sijoitusyhtiöt kriisiytyneen maanosan irtaimiston (Irakin valtiollakin on muuten yhä sijoituspääomaa), vai avaammeko polun yhteiseurooppalaiselle finanssipolitiikalle, jota juuri minkään EU-maan kansalaisten enemmistö ei lopulta halunne ja joka johtaisi suomalaisten kokonaisveroasteen nousuun (ja mahdollisesti myöhemmin sortuessaan voi aiheuttaa nykyistäkin pahemman rytinän)? Toisaalta on hyvä, että näin isot päätökset vaativat EU:ssa yksimielisyyttä.

Vaikka tämä edellä toivottavasti oli ylidramatisointia, on aivan perusteltua kysyä, mitä järkeä tilanteessa on ja miten tähän on päädytty? Eihän näin isoista asioista pitäisi päättää näin! Tai ehkä juuri tässä repivässä satunnanvaraisuudessa on se hyvä puoli, että se on viimein synnyttänyt edes hieman keskustelua EU:n tulevaisuudesta.

Euroopan unionin ja ennen kaikkea keskeneräisen Talous- ja rahaliiton kanssa otettiin alunperinkin melkoisia riskejä. On optimistisesti luotettu siihen, että Eurooppa putoaa aina jaloilleen ja kriisin kautta lujittuu ja etenee kohti syvempää integraatiota, sitä integraatiota, jota ei olisi demokraattisen prosessin kautta koskaan saatu vietyä maaliin. Tälle tietoiselle (?) taktiikalle/ajattelulle on jopa annettu nimikin: Monnet-metodi. Eurooppa kehittyy omanlaisensa institutionaalisen evoluutioprosessin kautta.

Mutta mitä jos jonain päivänä projekti ei putoakaan jaloilleen? Jos stressi käy liian suureksi. Mitä sitten tapahtuu? Euroopan talous- ja rahaliiton rakenteen aiheuttamista riskeistä on vuosien ajan varoittanut moni, yhtenä tunnetuimpana heistä vaikkapa Maailmanpankin entinen pääekonomisti, Nobel-palkittu Joseph Stiglitz.

Juuri yhteisvaluutta on ollut se tekijä, joka uhkaa repiä ehkä koko EU:n hajalle ja on aiheuttanut sekä valtavaa epäsymmetriaa talouteen, että epäsymmetrisiä riskejä.

Sen tarkoitus oli aivan toinen.

Kun Saksan liittokansleri Helmut Kohl joskus vuoden 1994 tienoilla lopulta taipui sille kannalle, että Euroopan talous- ja rahaliitto luodaan, hänen motiivinsa todennäköisesti oli sama kuin EU:n perustaneella, sodan kokeneella sukupolvella. Tavoiteltiin sitä, että yhteisvaluutta hitsaisi kansoja yhteen ja lujittaisi rauhaa Euroopassa. Kohlille sota oli vielä omakohtaista kotitaustaa ja rauha ja myös yhtenäisyys rautaesiripun halkaisemassa Euroopassa tavoite yli muiden. Tuskin hän osasi nähdä niitä kehityskulkuja, jotka ovat tuoneet EU:n siihen pisteeseen, missä juuri EMU:un liittyvät riskit uhkaavat rikkoa koko unionin ja repiä kansat taas erilleen.

Onhan toki Euroopan unionissa muitakin politiikkalohkoja, jotka ovat maantieteellisesti ja kulttuurillisesti näin laajalle alueelle huonosti yhteensovitettavia, kuten yhteinen maatalouspolitiikka ja metsäpolitiikka. Mutta juustojen, parmankinkun ja metsien hiilinielujen takia emme ole nähneet Hitler-viiksillä sotkettuja kuvia Angela Merkelistä, eikä valtiopäämiesten ole tarvinnut neuvotella yömyöhään paniikkitunnelmissa. Pelissä on valtavasti.

Eurooppaa täytyy ja ei voi verrata Yhdysvaltoihin

Jos emme seuraavan kymmenen vuoden aikana löydä Euroopalle sielua, peli on ohi.

EY:n neuvoston puheenjohtaja Jacques Delors vuonna 1992.

Eurooppa ei ole Yhdysvallat. Eurooppa ei koostu osavaltioista, vaan valtioista, joissa puhutaan eri kieliä ja joilla valtavan monipuolinen historia ja kulttuuriperintö. Eikä Eurooppa ole myöskään Kiina. Eurooppa on Eurooppa.

Toisaalta voisimme Euroopassa oppia paljonkin yhdysvaltalaisesta federalismirakenteesta ja viimeisen 100+ vuoden ajan jotkut ovat keskustelleet Euroopan Yhdysvalloista. USA:n mallin opetuksena on haluttu nähdä, että toimiakseen liittovaltio tarvitsee budjetin, joka on vähintään 5-10% bruttokansantuotteesta, eli moninkertainen EU:n budjettiin verrattuna. Tarvitaan liittovaltion rakenteita ja tulonsiirtoja. Ovatko kansalaiset niihin valmiita?

Ja samaan aikaa on muistettava, että ei USA:ssakaan liittovaltio ole monien mieleen. Asian ympäriltä käytiin yksi sisällissota. Yksi keskeinen elementti Yhdysvaltojen tarinassa on inho keskusvaltaa kohtaan. Ensimmäisiä uudelle mantereelle lähtijöitä olivat ihmiset, jotka pakenivat eurooppalaisten monarkkien tyranniaa ja etsivät mm. vapautta uskoa, miten halusivat ja vapautta yrittää. Hollywoodin agenttitarinoissa tiedustelupalvelut ja liittovaltion elimet edelleen usein esitetään korruption ja vehkeilyn tyyssijoina, eikä täysin aiheetta.

Jos vapauden eetos ja vallan keskittämisen kritiikki (vrt. subsidiariteetti) on syvällä yhdysvaltalaisessa sielussa, on se sitä myös täällä.

Onko Euroopalla sielua?

Entä se eurooppalainen identiteetti? Jos voidaankin nähdä olevan olemassa yhdysvaltalainen identiteetti ja kansallinen tarina, jonka ympärille rakentaa yhteenkuuluvuutta, eurooppalaisen identiteetin ja ”tarinan” palaset ovat paljon monimutkaisemmat. Onko Euroopalla enää sielua vai lähestymmekö ”Delorsin hetkeä”?

On meillä jotain ollut, meillä jos kenellä. Ideana Eurooppa on ainakin yli 1200 vuotta vanha. Miksi sitä edes kutsutaan maanosaksi, vaikka se ei maantieteellisesti ole sitä? Eurooppa on ainoa maanosa, jonka olemassaolo perustuu yhteiseen historiaan, ajatuksiin, arvoihin ja uskoon, ei maantieteellisiin rajoihin.

Yli vuosituhannen ajan Eurooppa oli suunnilleen sama asia kuin kristikunta. Katolinen kirkko yhdisti läntistä Eurooppaa, latina oli yhteinen sivistyksen kieli eikä kansallisvaltioita rajoineen ollut nykymielessä. Idästä ja etelästä Eurooppaa uhkasi toiseus, toinen sivilisaatio, islamin maailma, joka pakotti hajanaisia ja sotaisia Euroopan heimoja yhteen.

Aikaa kului ja valistusajalta eteenpäin Eurooppa halusi nähdä itsensä sivilisaationa, sivistyksenä, jonka toiseus oli sivistymättömyys. Eurooppa oli tieteen, taiteen, tutkimuksen ja löytöretkien maanosa. Eurooppalaista ajattelutapaa ja yhteiskuntamallia (tai paremminkin -malleja) levitettiin tehokkaasti ympäri maailman, tietoisesti ja tahattomasti. Vaikka ”länsi” kokeekin monesta asiasta kollektiivista syyllisyyttä, nähtiin moni toiminta tuolloin suurena palveluksena ihmiskunnalle: tiede, terveydenhuolto, demokratia, kansalaisoikeudet, talouskasvu, yksilön oikeudet ja vapaudet, kansansivistys ja koulutus ovat eurooppalaisen sivilisaation heijastusvaikutuksia kaikkialla maailmassa. Demokratialle vähintään kumarretaan valtaosassa maailman maita ja niistä vapauksista, mitä Euroopassa on, unelmoidaan miltei kaikkialla. Eurooppa (ja Euroopan suorimmat perilliset) on edelleen esikuva, se paikka, jonne muuttamisesta haaveillaan. Ei kaikki mennyt pieleen.

Mihin vahvaa Euroopan Unionia tarvitaan?

Euroopan unioni rakennettiin estämään uusi eurooppalainen sota. Kun sodan uhka jäi, jatkettiin tätä rakennusprojektia. Kysymys, joka jäi osin ilmaan, on miksi. Miksi EU? Niille ”euroeliitin” jäsenille, jotka itse ovat mukana rakennusprojektissa, on helppo nähdä motivaatio: rakentaminen itsessään on mielenkiintoista ja palkitsevaa. EU on kuin kaunis luomus, kuin Sagrada Familia, tai torni, jota on rakennettu sukupolvien ajan, eikä kukaan enää oikein muista, miksi.
EU on kuin torni, jonka rakentamissyytä ei enää muisteta

Mutta mikä Eurooppa on nyt ja mihin sitä tarvitaan? EU:lla yhä nähdään merkittävä rooli demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajana. Tässä tarinassa EU on demokratian linnake yhdysvaltalaisen suuryrityskapitalismin ja kiinalaisen suunnitelmatalouden / valtiokapitalismin välillä. Jos EU repeää, menettää maailma viimeisen demokratian linnakkeen ja imperiumit ovat voittaneet kapinalliset. Toisaalta kansallismielisestä näkökulmasta katsottuna EU:sta itsestään on tulossa uusi vihattu imperiumi, imperiumi, jolla ei ole yhtä tyrannia, vain kasvoton byrokratia. Kuinka hyvin EU sopii tyranniuden rooliin?

Eurooppalainen yhteys, yhteisö, kansojen väliset suhteet on äärimmäisen tärkeä asia paitsi eurooppalaisten, jopa koko maailman kannalta. Suhteita myös nakerretaan jatkuvasti ja osa kansallismielisestä populismista rakentuu nimenomaan toisten kansojen, siis ihmisten haukkumiseen laiskoiksi, vastuuttomiksi, rikollisiksi, itsekkäiksi tai välinpitämättömiksi. Viime aikoina Suomessakin on esitetty monia tarkoitushakuisia argumentteja siitä, miten vaikkapa italialaiset tai espanjalaiset käyttävät elpymisvälinerahoja. Kaikki väitteet eivät ole tosia ja niissä hukataan pääpointti, eli se, mitä nyt oikeastaan ollaan tekemässä.

Mitä jos ”vika” ei olekaan kansoissa vaan niiden huonoissa ja lyhytnäköisissä johtajissa ja niissä keskeneräisissä rakenteissa ja instituutioissa, kuten epäsymmetrioita pahentavassa yhteisvaluutassa, joka hyödyttää vahvoja talouksia heikkojen kustannuksella ja estää esimerkiksi kilpailukyvyn parantamisen devalvaatioin/kelluttamalla valuuttaa. Vaan kuka tämän kaiken selittäisi kansantajuisesti.

Tähän kytkeytyy myös edellä mainittu keskustelu eurooppalaisesta sosiaaliturvasta. Olennainen kysymys on, onko ”tulonsiirtounioniin” aivan pakko mennä, jos yhteisvaluutta (EU-projekti) halutaan pelastaa? Onko ”talouskuriin” enää edes mitenkään mahdollista palata?

Identiteetit eivät ole hetkessä katoamassa

Euroopassa täytyy antaa tilaa olla myös kansallismielinen. Ihmisten täytyy antaa olla, mitä ovat: rajallisia, paikkoihin ja toisiin ihmisiin kiintyviä, yhtä äidinkieltä puhuvia. Kansallista ja paikallista identiteettiä ei pidä yrittää repiä ihmisten sieluista, etenkään kun tilalle ei ole tarjota paljoakaan. Byrokratia ei riitä identiteetin rakennuspalikaksi. Käsi sydämelle, lämpeneekö sinun sydämesi kun avaat komission nettisivut? Millaisia tunteita Oodi ilolle herättää? Mistä se sielu, yhteishenki tänään löytyy? Eurooppaliiga, laulukilpailut ja interrail. Hyviä asioita, mutta… jotenkin teennäistä. Ainakin ne euroviisut.

Ehkä ”tarinaa” Euroopasta demokratian viimeisenä linnakkeena pitäisi vahvistaa. Voimme etsiä toiseutta Kiinasta ja Yhdysvalloista, suunnitelmataloudesta ja suuryritysten hallitsemasta maailmasta.

Eurooppa-projekti etenee, eikä suurimmalla osalla EU-kansalaisista ole hajuakaan siitä, kuka on kuskin paikalla. Onko siellä ketään? Merkel, Macron ja Draghi, kuten edeltäjänsä 70 vuotta sitten!?

Delorsin uhkaama aikaraja sielun etsinnälle meni ohi kaksikymmentä vuotta sitten. Kansallismieliset liikkeet vahvistuvat toisaalla ja toisaalla heikkenevät. Niiden ”sielun” mielekkyyttä voi kyseenalaistaa aivan yhtä hyvin kuin Euroopan. Mitään erityisen ”kristillistä” ei nationalismissa ole.

Ehkä kysymys identiteeteistä ratkeaa itsestään. Identiteettejä voi rakentaa monella tasolla ja yhä enemmän niitä rakentuukin. Ehkä palaamme jonnekin Rooman hajoamista seuranneiden kansainvaellusten aikaan: paikallisiin identiteetteihin, kaupunkivaltioihin, löyhiin imperiumeihin ja erilaisten identiteettien ja ilmiöiden ympärille syntyviin uusiin heimoihin.

Tai ehkä koko identiteettikysymys on menneisyyttä ja meistä kaikista tulee liberaaleja tulevaisuuden ihmisiä, jotka kuulumme kaikkialle ja ei-minnekään. Ehkä saamme eurooppalaisen tai globaalin perustulon ja utopian, uuden uljaan maailman. Kunnes taas hajotamme sen ihan kyllästymisen vuoksi ja siksi, että saisimme taas rakentaa jotain uutta.

Kolumnissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan, eivät Kompassin kannanottoja.

Artikkelikuva: Susana Fernandes on Unsplash.com

Lue myös:

Kirja: EMU: Mistä, minne, miksi? (vapaasti ladattavissa julkaisut-sivulla)
Esa Erävalo: EMU:n historia 1969-2020: tavoite on aina ollut kirkas.
Paul Mills: Suhdetalouden ratkaisuja euron pelastamiseen
Paul Mills: Suhdeajattelusta suhdetalouteen
Jouko Jääskeläinen: Onko isänmaallisuus enää mahdollista?
Tapio Luoma-aho: Onko elpymisväline askel kohti Euroopan Yhdysvaltoja?