Jos halutaan kansalaislähtöisyyttä, on kestettävä kansalaisia

Teksti: Tapio Luoma-aho

Joitain vuosia sitten olin hallituksen jäsenenä osallisena prosessissa, jossa ajettiin alas yksi viimeisistä Suomessa toimineista päihdekuntoutusta tarjoavista järjestömuotoisista yksiköistä. Toiminta meni mahdottomaksi, kun osa kunnista ei enää lähettänyt asiakkaita, kenties osin peläten järjestäjän aatteellista taustaa, erinomaisista hoitotuloksista huolimatta. Kiinteistöjä olisi pitänyt remontoida, mutta pieniä remontteja ei voitu tehdä, koska aluehallintovirasto vaati, että remontin yhteydessä jokaiseen asukashuoneeseen piti rakentaa oma WC-tila, mikä oli sen hetkiseen tulovirtaan nähden taloudellinen mahdottomuus.

Työ oli niin ammattimaista, kuin kohtuullisen pienillä resursseilla ja asiakkaille (kunnille) edullisilla hinnoilla pystyttiin, mutta tulokset puhuivat puolestaan. Tuloksilla, kuten raitistumisilla ja päihteettömyyden kestolla ei juuri ollut merkitystä palveluiden hankkijoiden näkökulmasta, koska niitä tilaajat eivät juuri seuranneet jälkikäteen.

Käsite ”kolmas sektori” hämää kansalaislähtöisen toiminnan historiaa ja luonnetta. Historiallisesti katsottuna olisi oikeampaa puhua perheestä ja lähiyhteisöstä ensimmäisenä sektorina, kansalaisyhteiskunnasta toisena ja julkisesta vallasta kolmantena.

Monelle entiselle asukkaalle paikka oli kuin koti, johon pidettiin yhteyttä. Talkootyötä tehtiin paljon ja toimintaa tuettiin myös lahjoituksin. Lopulta vapaaehtoiset alkoivat ikääntyä eikä nuorempia talkoolaisia enää tahtonut löytyä. Tilalle työtä jatkamaan tuli laadukas osakeyhtiö, mutta yhteisö oli mennyt.

Vastaavaa on tapahtunut muuallakin. Minnesota-hoidon Suomeen tuonut hoitoyksikkö ajettiin alas vuonna 2021 osin henkilökunnan riittämättömien koulutustaustojen ja tilojen vuoksi.  ”Aluehallintoviraston mukaan potilasturvallisuus on vaarassa myös siksi, että meillä on vain kahden hengen huoneita”, kertoi keskuksen perustaja YLE:n jutussa.

Kolmas sektori oli ensimmäinen

Suomessa monet perustason sosiaalityön työmuodot ovat alun perin kansalaisyhteiskunnan, järjestöjen, seurakuntien ja yksittäisten aktiivisten kansalaisten aloittamia. Lista on pitkä. Mainittakoon vaikkapa Diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzin, vankilatyön pioneeri Mathilta Wrede tahi Vaalijalan laitoksen ja Rinnekodin kaltaiset hankkeet, joilla kehitysvammaisten hoitokotitoiminta aloitettiin julkisen vallan ollessa kykenemätön tarjoamaan hoitopaikkoja. Monet työmuodot syntyivät kansalaislähtöisesti. Vastaavasti myös sivistys, kulttuuri ja liikunta olivat sekä maaseudulla että kaupungeissa asukkaiden yhteinen asia. Lukutaito levisi kirkon työn myötä ja maaseudulla ensimmäiset kirjastot olivat kansalaisten kodeissa. Myös edellä mainittu Minnesota-hoito on yksittäisten kansalaisten Suomeen tuoma menetelmä päihderiippuvuuden hoitoon.

Käsite ”kolmas sektori” hämää kansalaislähtöisen toiminnan historiaa ja luonnetta. Se heijastaa ajattelua, jossa julkinen valta nähdään yhteiskunnan keskiössä ihmisen sijaan. Historiallisesti katsottuna olisi oikeampaa puhua perheestä ja lähiyhteisöstä ensimmäisenä sektorina, kansalaisyhteiskunnasta toisena ja julkisesta vallasta kolmantena. Nykyisen kaltainen julkisen vallan takaama hyvinvointiyhteiskunta on kehityksessä lopulta varsin tuore hanke. Monien julkisten hyvinvointipalveluiden rakenteet on aikanaan luotu kansalaisyhteiskunnan synnyttämien rakenteiden pohjalta.

Jo teollisen vallankumouksen ajoilta filosofit alkoivat hahmottaa, että vieraantumisen päätepiste on yhteiskunta, jossa ei ole enää muita olemisen tasoja kuin yksilö ja valtio ja/tai jokunen globaali suuryritys.

Perhe, lähiyhteisö ja omaehtoinen kansalaistoiminta olivat vielä jokin aika sitten lähempänä ihmisen henkilökohtaista elämänpiiriä kuin julkisen vallan helposti varsin varsin vaikeasti saavutettavat palvelut, kunnanlääkäriä lukuun ottamatta. Näin ainakin viime vuosiin asti. Kaupungistuminen, jatkuva liikkeessä oleminen, perheiden ja työsuhteiden sirpaleisuus ja lyhytjänteisyys, yhä suuremmat koulut, sekä muut vastaavat kehityskulut – viimeisimpänä koronaeristykset ja etätyöhön siirtyminen – ovat heikentäneet myös kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä.

Suomen talouden vahvistuttua ja vaurastuttua 1960-luvulta alkaen tuli julkiselle sektorille mahdolliseksi ottaa vahvempi rooli sosiaalipalveluiden tuottajana. Järjestöjen tarjoamien palveluiden parhaat vuodet olivat 1980-luvulle tultaessa jo ohi. Kansalaislähtöisyyttä ei enää tarvittu, eikä sille ollut oikein edellytyksiäkään. 2000-luvulle tultaessa yritysmuotoinen toiminta alkoi saada suurempaa roolia. Kato on käynyt yhdistyspohjaiselle päihdekuntoutukselle ja hoivakodeille. Monet yksiköt on joko ostettu osaksi isoja ketjuja tai lakanneet alkuperäisen aktiivisen sukupolven väsyttyä. Erityisen suuren roolin yrityssektori on saanut lastensuojelun laitospalveluissa. Ruotsissa taas yksityiset koulut ovat jatkuva puheenaihe.

Myös digitalisaatio tekee osansa tuodessaan julkisen sektorin sekä kansainvälisten suuryritysten tuottamat palvelut jokaisen ihmisen ”lähikontaktiksi”. Olemme saavuttaneet ennennäkemättömän yksilön vapauden, mutta voimmeko hyvin? Jo teollisen vallankumouksen ajoilta filosofit alkoivat hahmottaa, että ”vieraantumisen” päätepiste on yhteiskunta, jossa ei ole enää muita olemisen tasoja kuin yksilö ja valtio ja/tai jokunen globaali suuryritys.

Uudenlaisesta ns. neljännen sektorin organisoitumattomasta kansalaistoimijuudesta puhutaan ja sen edistämiseksi on tehty kiinnostavia aloitteita, kuten Nappinaapuri-sovellus tai sosiaalisen median erilaiset spontaanisti syntyneet paikallisryhmät. Digitaaliseen lähimmäisyyteen tarttuminen kuitenkin vaatii meiltä kaikilta aivan uudenlaiseen yhteiselämään totuttelua. Toisille se on luontevampaa kuin toisille. On ehkä ajateltu scifi-kirjallisuuden innoittamana, että diginatiivi sukupolvi jonain päivänä kokee virtuaalitodellisuuden luontevana vuorovaikutuksen muotona. Toistaiseksi merkit eivät ole olleet rohkaisevia.

Tänä päivänä poliittinen keskustelu sote-palveluiden osalta liittyy siihen, mikä on julkisen ja (yhtiömuotoisen) yksityisen sektorin sopiva suhde. Kansalaislähtöiset toimijat ovat tässä keskustelussa jotain, mistä puhutaan kauniisti, mutta jonka kaikki tunnistavat utopiana tai kaikuna menneestä yhteisöllisestä elämästä.

On tietenkin todettava, että omistusmuoto (julkinen, osakeyhtiö tai muu) ei automaattisesti tarkoita esimerkiksi heikompaa tai parempaa laatua. Toimijoissa on valtavia eroja ja eri omistusmuodot myös tukevat toisiaan.

Ammattimaisuus ja tehokkuus edellä

Edellä kuvattua kehitystä on jouduttanut myös taloudellisen tehokkuuden tavoittelu ja toisaalta ammattimaisuuden korostaminen. Siinä missä hetki sitten oli luontevaa, että naapurin täti tai setä katsoi lasten perään ehkä pientä korvausta vastaan, tänään keskustellaan siitä, kuinka pitkä pedagoginen koulutus varhaiskasvatuksen ammattilaisilla pitäisi olla. Koulutus on hyvä asia, mutta missä menee järkevä raja, kun nyt yhtäkkiä taas kirjastonhoitajatkin kelpaavat töihin päiväkotiin ja lukiolaiset myyvät lastenhoitopalveluita verkossa? Missään tässä ei olisikaan ollut mitään tavatonta ennen 2000-lukua!

Ruoka-aputoiminta on ollut viimeisiä kansalaislähtöisen sosiaalityön linnakkeita. YLE:n MOT-ohjelma syksyllä 2021 ja artikkeli nosti tikunnokkaan ruoka-apua jakavat pääosin uskonnolliset yhdistykset. Ohjelman esille nostamien epäkohtien seurauksena ainakin yhden keskeisen järjestön toiminta jouduttiin miltei ajamaan alas, kun tukkuliikkeet katkaisivat sopimukset. Toiminta on ollut monessa kohdin epäammattimaista, mutta aidosti kansalaislähtöistä ja vapaaehtoispohjaista. Tämähän kansalaislähtöisyyden idea juuri on! Leipäjonot on nyt tarkoitus korvata EU:n maksamilla ruokakupongeilla. On varmasti yksilön kannalta parempi, jos nöyryyttävät leipäjonot saadaan loppumaan, mutta menetetäänkö samalla jotain? Ainakin köyhyyden ja syrjäytymisen selkein näkyväksi tuleminen saadaan lakaistua pois kaduilta häiritsemästä hyvinvointivaltion idylliä ja yksilökeskeistä elämäämme!

Kansalaiset ovat riski – olisiko siis parempi ilman?

Kansalaisiin luottaminen on aina riski ja joskus riskit toteutuvat. Järjestäytymättömältä kansalaistoiminnalta ei voi odottaa samaa ammattimaisuutta kuin kaupalliselta tai julkisen sektorin palvelulta. Joskus varojen väärinkäyttöä tapahtuu, mutta järjestötoiminnassa liikkuvat summat ovat perin pieniä. Esimerkiksi ruoka-aputyön valtionapu on ollut suuruusluokkaa 2 miljoonaa euroa vuodessa viimeisen muutaman vuoden ajan.

Kansalaislähtöisyys voi olla hyvin kustannustehokasta. Omaishoidon tuki on usein työn kuormittavuuteen nähden hyvin pieni ja jokainen omaishoidon parissa oleva henkilö säästää valtiolta huiman summan.

Kansalaisyhteiskunnan tarjoamat palvelut eivät ulkoisilla laatukriteereillä mitattuna saavuta kaupallisten yritysten tai julkisen sektorin tasoa. Julkinen sektori valvoo rahoittamiaan järjestötoimijoita ja niin pitääkin. Sosiaalityön lopullista tuloksellisuutta on kuitenkin vaikea mitata, eivätkä tärkeimmät vaikutukset aina näy heti päällepäin.

Sote-sektorin rahoitustarpeen kasvaessa väestön ikääntymisen myötä, hoivatyön muuttuessa yhä vaativammaksi, valvotummaksi ja ammattimaisemmaksi sekä tutkintovaatimusten kiristyessä herää kysymys, miten paljon kontrollia on riittävästi. Sote-sektorin rahoitusresurssien laskiessa jossain kohtaa tulee vastaan raja, jolloin on tingittävä joko palveluiden laadussa tai määrässä. Alkaako kansalaisten apu taas kelvata, vai ratkaiseeko tehostaminen, digitalisaatio ja robotisaatio julkisen sektorin resurssiongelmat ja meno jatkuu entistä pidemmälle? Kenties vihdoin pääsemme eroon sosiaalityön ja terveydenhuollon heikoimmasta lenkistä: ihmisestä!

Mutta jos haluamme nähdä kansalaisyhteiskunnan ottavan lisää roolia ihmisten elämässä ja vaikkapa sosiaalipalveluiden tuotannossa, on kestettävä kansalaisia. On kestettävä erikoisia persoonia, aattellisuutta ja tiettyä määrää epäammattimaisuutta. Pitää nähdä ihmiset, ei pelkkiä neliöitä ja nettilomakkeita. Ja ennen kaikkea pitäisi seurata tuloksia. Kansalaislähtöinen toiminta ei automaattisesti ole parempaa kuin julkisen vallan tuottama. Mutta siellä, missä julkisen vallan palveluverkko ei toimi tai aidosti tuota hyvinvointia, avautuu kansalaisyhteiskunnalle mahdollisuus.

Valitettavasti talkoohengen ja yhteisöllisyyden uutta nousua ei ole nähtävissä, ennen kuin asiat menevät huonommiksi. Toivottavasti silloin ei ole liian myöhäistä saada meitä ulos koloistamme.

Kirjoittaja on Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja.
Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan, eivät Ajatushautomo Kompassi:n virallisia kannanottoja.

Katso myös:

Kirja: Kansalaislähtöinen sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa –verkkokirja (Pellervo & Kompassi 2021).

Artikkeli: Kansalaislähtöiset toimijat sosiaalipolitiikan tuottajina. Juhani Laurinkari.