Internet of things ja big data: Schumpeterin haaste
Arto Lahti, prof. emer.
Johdanto: Internet of Things, big data, liiketoimintamallit ja yrittäjyys
Yrittäjien haaste on tunnistaa käsillä oleva teknologiamurros, joka monien arvioiden mukaan on radikaalisti uusi teollinen aalto (Saksassa käytetään ilmaisua ”Industrie 4.0”). Vallitseva yrityksen talousteoria tai mikroteoria perustuu Yhdysvaltojen johtavien talousyliopistojen tutkimuksiin. Internet on suuri muutos ja merkittävää on se, että teollinen internet (IoT = Internet of Things) edustaa laajaa joukkoa pitkälle teollistettu teknologioita tietojen keruuseen kaikesta mahdollisesta yhteiskunnassa. Tietovyöry (Big Data) on liiketoimintamalleja ja toimialojen rakenteita muuttava voima, johon suuret yritykset ovat jo valmistautuneet mutta johon myös pienten ja keskisuurten yritysten tulee olla valmiita reagoimaan. Perinteiset talousteoriat ovat vain osin käyttökelpoisia tulevassa globaalissa tietotaloudessa yrittäjien liiketoiminnan perustana.
Relevantti teoria on Harvard-taustainen toimiala-markkinateoria NIE (New Institutional Economics) ja keskeinen osa-alueena transaktiokustannusteoria (TC). Yhdysvallat on tuottanut monta yritysten taloustieteen oppia. Käytännön yritysten kannalta on kaksi tärkeää oppia: markkinointi ja innovaatiojohtaminen. Kummankin opin syntyperusta on Harvard-käytännössä. Joseph Schumpeter toimi Harvardin professorina vuosina 1932-1950, ja analysoi talouden pitkän aikavälin syklejä. Schumpeter oivalsi, että väliaikainen monopoli on tärkeä innovaatiokatalyytti. Innovaatioketju tuo yritykselle väliaikaisen monopolivoiton (temporary monopoly profit), jota kautta yritys osallistuu voittovarakertymän turvin tuotteiden, prosessien ja teknologioiden kehittämiseen, ja yhteiskunta uudistuu luovan tuohon kautta. Edward Chamberlin oli markkinoinnin teoreettinen isä. Chamberlinin monopolistinen kilpailun malli on nerokas.
Yhdysvallat dominoi keskustelua liiketoimintamalleista ja yrittäjyydestä. Viime vuosina suunta on kääntynyt. Saksan taloustiede (German Historical School of Economics) on keksitty uudelleen, kun on havaittu, miten monessa Schumpeter oli oikeassa. Saksan talousoppia edustavat kunniakkaasti Erich Gutenberg ja Hermann Simon. Paul Krugman on saanut Nobelin kansainvälisen kaupan teorian uudistamisesta. Krugmanin teoria (New Trade Theory) on nykyään standarditeoria, kun analysoidaan mittakaavaetuja (economies of scale) ja tuotedifferointia toimialan sisäisessä kaupassa (intra-industry trade).
Noin 100.000 monikansallista yritystä (Multinational Corporations = MNCs) dominoi kansainvälistä kauppaa, teknologiatutkimusta ja tuotekehitystyötä; MNCs vaikuttavat keskeisesti teollisten elinkaarien ja rakenteiden muotoutumiseen. Saksan perheyritykset (Mittelstand) ovat esimerkki siitä, että erikoistuminen on keskeinen kilpailuvaltti globaalimarkkinoilla.
1. IoT ja big data: Schumpeterin haaste
Taloustieteen perusaksiooma on: Kilpailu markkinoilla on seurausta taloudellisten resurssien niukkuudesta. Useimmat klassiset taloustieteilijät, mm. Smith (1776) ja Ricardo (1817), ohittivat kilpailumallien analyysin siitä syystä, että he katsoivat, että monopoli on erittäin harvinainen (Stigler, 1978). Täydellinen kilpailu nähtiin standardimallina sen jälkeen, kun marginalistinen vallankumous (Sandmo, 2011) käynnistyi 1900-luvun alussa, mihin taustatyön teki ajan vaikutusvaltaisin brittiläinen taloustieteilijä Alfred Marshall (Cambridge). Hän kirjoitti kirjansa ”Principles of Economics” kahdeksana toisiaan seuraavana editiona (Marshall, 1920). Marshall oli monella tavalla hyvin edistyksellinen, mm. yritysjohdon oppien (managerial economics) saralla (Samuelson & Marks, 2003).
Marshall täsmensi, että (1) mittakaavaetu (economies of scale) riippuu yrityksen kyvystä sopeutua markkinoihin ja (2) resurssiallokaation tehokkuus (economies of scope) riippuu resurssien laadusta ja yritysjohdon johtamiskyvystä.
Joseph Schumpeter oli saksalais-itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan jäsen. Hän toimi Harvardin professorina vuosina 1932-1950, ja analysoi talouden pitkän aikavälin syklistä kehitystä (Schumpeter, 1934, 1939). Schumpeter oivalsi, että väliaikainen monopoli on paras innovaatioiden katalyytti. Innovaatioketju tuo yritykselle väliaikaisen monopolivoiton (temporary monopoly profit), jota kautta yritys osallistuu vapaan kassavirran siis voittovarakertymän turvin tuotteiden, prosessien ja teknologioiden kehittämiseen, ja yhteiskunta uudistuu luovan tuohon kautta. Innovaatiot tuottaa aina ihminen tai organisaatio. Schumpeter antoi paljon painoa yksilön omille panoksille ja motiiveille (human agency), jota hän tarkoitti yrittäjyyskäsitteellä (entrepreneurship). Schumpeter (1942) uskoi, että yrittäjä investoi keksintöihin, koska ilman uudistumista yritys ei voi menestyä markkinoilla. Innovaatiot tuottavat ulkoisvaikutuksina maan tai alueen taloudelle stokastista (irregular) kasvua.
Schumpeter näki, että innovaation muuttaminen talouskasvuksi on hidasta ja konfiktialtista (Lintunen, 2000). Schumpeter kritikoi neoklassista talousoppia (Samuelson, 1977), koska standarditulkinta Walrasin matemaattisen taloustieteen malleista jättää innovaatiot ja muut stokastiset tekijät sivuun ja myös yrittäjyyden. Talouden agentit eivät toimi talousteorian mukaisesti rationaalisesti, kun he tekevät taloudellisia päätöksiä. Schumpeter keskustelivat kauppiaiden kanssa, koska nämä käytännön toimijat osasivat sen, mihin tiede ei opasta. He osasivat myydä, vaikka eivät tienneet mitään talousmalleista.
John Keynes (1883–1946) oli toinen 20. vuosisadan vaikutusvaltainen taloustieteilijä Schumpeterin ohella ja hyvinvointivaltion idean isä. Hänen nimeään kantava makrotalousoppi pyrkii talouden vakauteen. Nykyään makrotason politiikkainstrumentit eivät voi ylläpitää vaikuttamalla kokonaiskysyntään suhdanteita tasaavasti. Vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jälkeen EU-maat pyrkivät Keynesiin nojautuen vakauttamaan talouden mutta edessä oli hallitsematon julkisyhteisöjen velkaantuminen. Paras kestävä keino talouden kriisien voittamiseksi on kokonaistuottavuuden parantaminen (MFP = MultiFactorProductivity) kannustamalla yritykset innovaatioihin ja investointeihin. Keynes jakoi Schumpeterin näkemyksen siitä, että markkinoiden toiminta on aina epätäydellisestä. Schumpeter uskoi epätasapainon korjaantuvan ”luovan tuhon” siis innovaatioiden kautta. Keynesin mukaan taloutta ei voi jättää markkinavoimien armoille vaan valtiolla on legitiimi oikeus puuttua talouden epätasapainoon, kun siitä uhkaa tulla kansantaloudelle korjaamatonta vahinkoa. Kumpikin pyrki parantamaan kapitalismin toimivuutta. Keynes nosti esiin talouden kokonaiskysynnän, joka hänen mukaansa määrää maan tuotannon ja työllisyyden tason. Näin valtiot Atlantin kummallakin puolella perustelevat vuonna 2008 alkaneeseen kriisiin liittyvää elvyttävää politiikkaa.
Itävaltalainen talousvaikuttaja 1900-luvulla oli Peter Drucker, joka syntyi keisarillisessa Wienissä vuonna 1909. Drucker muutti Saksaan, jossa hän teki töitä pankissa ja toimittajana sekä väitteli vuonna 1931 filosofian tohtoriksi Frankfurtin yliopistoissa. Tie kulki Lontoon kautta vuonna 1937 Yhdysvaltoihin, jossa hänestä tuli professori. Drucker kirjoitti 40 kirjaa ja lukuisia artikkeleita (mm. Wall Street Journal ja Harvard Business Review). Drucker suosii läpi kirjallisen tuotantonsa minimalistista näkökulmaa. Drucker korosti luopumisen taitoa. Yritysten syytä hankkiutua eroon kaikesta tarpeettomasta myös huonoista strategioista jo ennen kuin ne vanhenevat käsiin ja yritys joutuu vaikeuksiin. Kybernetiikalla ja strategisella ketteryydellä on sukulaisuussuhde. Jatkuvien investointien ja T&K-toiminnan tavoite on varmistaa yritysten logististen prosessin tehokkuus ja sitä kautta materiaaliprosessien minimalismi, mikä on suuri mahdollisuus yritysten ja yhteiskunnan kestävän kehityksen pyrkimyksissä. Myös Schumpeter (1942) nostaa esiin suuryritysten rooli innovoinnissa jatkuvan parantamisen metodilla (creative accumulation).
Yksi keskeisimmistä rakenneteoreettisen paradigman ajattelijoista oli Alfred Chandler (1918–2007), käsitteli strategian ja yrityksen organisoimisen suhdetta resursoinnin näkökulmasta (Chandler, 1962, 1990). Herbert Simon (Simon, 1969) on esittänyt, että päätöksenteko ei etene lineaarisesti vaan syklisesti eri vaiheiden kietoutuessa toisiinsa, ja siihen tulee rationaalisia ja intuitiivisia piirteitä. Rajoittunut rationaalisuus viittaa päätöksenteon rajoittuneisuuteen. Vaikka yleinen talousteoria ja erityisesti rationaalisen valinnan teoria sisältävät olettaman täydellisestä rationaalisuudesta, ihmisellä on tosiasiassa rajoittunut kyky käsitellä monimutkaisia ongelmia ja analysoida eri vaihtoehtoja. Ihminen ei siis välttämättä kykene punnitsemaan kaikkia päätökseen liittyviä tekijöitä tai aina edes havaitsemaan kaikkia vaihtoehtoja ja valitsemaan parhaan lopputuloksen tuovaa vaihtoehtoa. Tämä on teoreettis-metodisesti huono viesti makrotalousteoriaan nojaavalle päätöksenteolle, joka nojaa täydellisen rationaalisuuden olettamukseen.
Schumpeter tunnisti kaksi erilaista innovaatiomekanismia:
- Radikaalit innovaatiot (Creative destruction), jotka liittyvät tyypillisesti uuteen kehittyvään teknologiaan ja uusille markkinoille. Esimerkiksi teollisen internetin vallankumous (IoT revolution) tarjoaa mahdollisuuksia uudelle radikaalien innovaatioiden aallolle, jonka mikro-makro-talousvaikutus on kasvun kiihtyminen (Romer, 1989, 1990) niistä soveltavissa maissa.
- Jatkuva parantaminen (Creative accumulation) liittyy organisoituun T&K-toimintaan, joissa innovaatiot nojautuvat aiempiin. Tämä on monikansallisten yritysten synnyn ja menestymisen keskeinen selittäjä. Nämä yritykset, joita on noin 100.000 globaalisti (UNCTAD), dominoivat täysin teknologiatutkimusta ja –kehitystyötä ja vaikuttavat teollisten elinkaarien ja rakenteiden muotoutumiseen (Scherer & Ross, 1990) ja tuovat tällä voimakkaan stimulanssin kohdemaittensa BKT:n ja aineettoman pääoman kehitykseen, mm. Kiina (Kumar, 1998). Tällä hetkellä kuuma tekniikanala on IoT, johon sisältyy monenlaisia antureita ja muita tekniikoita. Yhdysvaltojen teknojätit kehittävät IoT-tekniikoita kilvan Aasian ja Euroopan jättien kanssa. IoT-teknologioiden diffuusio Suomessa pienessä maassa riippuu keskeisesti kyvystämme omaksua uusia tekniikka (absorptive capacity).
Uusi Institutionaalinen taloustiede (New Institutional Economics, NIE) korostaa sopimuksia talouden perustana. Epätäydellisten sopimusten (Incomplete Contracting) teorian kehittäjä oli nobelisti Ronald Coase (Coase, 1988). Nobelisti Oliver Hart osoitti, että sopimuksia ei globaalitaloudessa rakentaa niin, että ne ottavat huomioon kaikki eri kontingenssit (Hart, 1995). Nobelisti Douglas North (North, 1993) korostaa tarvetta analysoida pelisääntöjä, joita ovat oikeusjärjestys, sopimukset ja kauppatapa. Nobelisti Oliver Williamson (Williamson, 1987) uskoo, että minkä tahansa talousongelman voi ratkaista ekonomisoimalla transaktiokustannukset. Hänen ajatustensa pohjalta käsitys dynaamisesta yritysmallista on laajennut tuotantofunktiosta ”sopimusnipuksi” (nexus of the contracts). Täydentämällä mikrotalousteorian antamat kustannus- ja voittofunktiot riskitekijöillä ja transaktiokustannuksilla voidaan tehokkaasti mallittaa yritys, johon kuuluu tuotantofunktion lisäksi sopimustenhallintajärjestelmä
NIE on keskeinen laajennus neoklassiselle taloustieteelle globalisoituvassa maailmassa, jossa aineeton pääoma näyttelee suurta roolia yritysten ja alueiden välisessä kilpailussa. Uusi institutionaalinen taloustiede (Coase-Williamson-North) näkee talouden viralliset ja epäviralliset sopimusjärjestelmät keskeisenä keinoja vähentää markkinoilla olevaa epävarmuutta ja antaa tätä kautta tilaa markkinoiden hintamekanismille. Instituutiot kantavat markkinoita ja mahdollistavat hierarkioiden purkamisen tai madaltamisen ja työmarkkinoiden jäykkyyksien purkamisen. Teoria nostaa teknologisen kehityksen, tiedon ja osaamisen nostaminen endogeeniseksi muuttujaksi, johon voidaan vaikuttaa kansantalouden sisäisillä ratkaisuilla. Agenttiteoria on keskeinen sekä talouden että tietoverkkojen analyyseissä. Taloustieteen agenttiteorian keskeinen lähtökohta on se, että ihmisten käyttäytymisen ei ole rationaalista (Eisenhardt, 1989).
Rajoitettu rationaalisuus, moraaliset hasardit ja riskien karttaminen ovat tyypillistä taloudelliselle käyttäytymiselle eikä täydellinen rationaalisuus. Transaktiokustannukset (TC) ovat joskus suuria. Sopimusten jälkeiset virheet niiden täytäntöönpanossa (ex-post contractual failures) ovat yleisiä, koska osaaminen ja teknologia on erilaista jokaisessa sopimukseen osallistuvassa yrityksessä ja päätöksenteko on irrationaalista. Sopimusten turvaaminen (safeguarding) moraalista hasardia vastaan kohtuullisilla oikeudellisilla toimilla ja kustannuksilla on vaikeaa, koska sopimusosapuolet eroavat toisistaan. Tästä syystä innovaatioihin ja yrittäjyyteen liittyy epätäydellisten sopimusten teoria (Lahti, K. et. al., 2006; Lahti, T., 2009, Lahti, A., 2012, 2015). IoT on potentiaalinen tekniikanalue, jonka uskotaan alentavan merkittävästi transaktiokustannuksia.
Teknoyritykset ovat koosta riippumatta sopimusintensiivisiä ja jokaisen tulee hallita ydinsopimukset (nexus of contracts) samaan tapaan kuin perinteiset kaupan ja teollisuuden yritykset keskittyvät omaan ydinosaamiseensa (Williamson, 1990, 1991). IoT ja Big Data vallankumous saattaa jopa varsin laajasti määritellä uudelleen yritysten sopimus- ja tuotantorakenteet. Tähän liittyy lupaavia uusia tekniikoita kuten lohkoketjut (blockchain), joilla voidaan todentaa aukottomasti laajoja sopimusrakenteita jopa rahamarkkinoilla. Tämä tekniikka on jo johtanut uudenlaisen sähköisen rahan (bitcoin) syntyyn (Economist 2015).
IoT ja Big Data vallankumous globaalimarkkinoilla oli mahdollista, kun IT-tekniikka kehittyi suurin hyppäyksin. NIE korostaa sitä, että jokaisella markkinalla on kansallinen tai kansainvälinen tai oma erityinen institutionaalinen historiansa (North, 1993). Globalisaatio -käsite vakiintui 1980-luvulla, kun Theodor Levitt ryhtyi puhumaan globaaleista suuryrityksistä (Levitt, 1983). Globalisaatioon liittyy innovaatioiden kasvun tiivistyminen aluekeskuksiin, joista Kenechi Ohmae käyttää nimeä aluevaltio (region state). Ohmae’n (1995, 1996) mukaan Japani on alueellisesti polarisoitunut. City-alueet (Tokio, Osaka, Fu¬kuoka, Sapporo ja Nagoya) vastaavat 85 % Japanin varallisuudesta mutta pientä osaa (noin 4 %) pinta-alasta. Globalisaatio ei ole lopullinen yhteiskunnallinen olotila vaan jatkuva prosessi, jonka alku on löytöretket. Monikansalliset yritykset, joita on noin 100.000 ja joilla on noin 500.000 tytäryhtiötä, hallitsevat globaalimarkkinoita (UNCTAD). Universalismi on vastavoima globalisaatiolle. Sen kiteytymä on YK:n ihmisoikeuksien julistus.
Globalisaation väitetään syventävän sosiaalisia epäkohtia. Globalisaatio ei vaikuta näihin suoraan vaan epäsuorasti heikentämällä kilpailussa häviävien maiden talouspelivaraa. Globalismi sisältää liberalistisen opin: Markkinoiden tehokkuus kasvaa, kun paikallisuus vähenee ja maailmamarkkinat homogenisoituvat (Väyrynen, 2001). IT-tekniikan nopea kehitys on synnyttänyt kasvavan vuorovaikutuksen, kun länsimainen kulttuuri, mm. Internet, leviävät kaikkialle. Globalisaatio on paljolti sama kuin länsimaistuminen, sillä jenkkikulttuurin voittokulku on jatkunut 1860-luvun sisällissodasta aina tähän päivään saakka ja sitä ovat vauhdittaneet Yhdysvaltojen käymät sodat, kun sotilaiden mukana rantautui eri maihin jenkkikulttuurin symbolit kuten Coca-Cola. Globaali työvoiman tarjonta kasvaa mutta työpaikkojen kysyntä ei kasva samassa tahdissa. 1990-luvulla työvoima oli 2,5 mrd. työnhakijaa. Täystyöllisyyden saavuttamiseksi maailmaan olisi pitänyt luoda noin 900 milj. työpaikkaa vuoteen 2000 mennessä (ILO). Näin ei käynyt. Kehitysmaiden työvoimasta työmarkkinoiden piirissä on v 15–20 %, joten kehitysmaista muutetaan työn perässä. Maailma on edelleen mosaiikki. Markkinoiden pelisäännöt ovat vahvasti kansallisia, klaanikohtaisia tai vain tapauskohtaisia (Trumpin oppi).
5G-puhelimet, tabletit ja muut kuluttajalaitteet yleistyvät EU:ssa, Kiinassa, USA:ssa, Japanissa ja Koreassa ja globaalisti. 5G-verkko on tarpeen suurta nopeutta vaativassa pelissä ja virtuaalisovelluksissa. 5G muuttaa liiketoiminta reaaliaikaiseksi ja kriittiset palvelut voidaan tuoda lähelle loppukäyttäjää. 5G:n viipaloinnilla voidaan rakentaa toimintavarmoja ja tietoturvallisia tietoverkkoja. Uber alusta muutti liikenteen evoluution. Sama kehitys toistuu muilla sektorilla. On tärkeää, että big data ja tärkeät rajapinnat ovat kotimaisten yritysten käytettävissä. Operaattoriliiketoimintamalli on murroksessa. Infrastruktuurin tarjoajat kuten Ericsson ja Nokia vahvistunevat T&K-kehitystoiminnan kautta. Sama koskee puhelinvalmistajia (OEM), jotka ”omistavat” asiakkaan. Vahvat brändit, mm. Apple ja Google, ovat lähellä kuluttajia. Android-Apple menestys (80 % älypuhelimista) on muuttanut mobiilimaailmaa. IT-jätit ulottavat tarjontansa avoimeen sovellusympäristöön (iTunes, AndroidPlay, jne.) Suuri muutos on se, että Kiinan IT-jätit Huawei ja ZTE lisäävät panoksiaan. Apple, Google, Qualcomm, Intel ja IBM yritysliittoutuma houkuttelee jäseniä oman ”standardinsa” käyttäjiksi. Yritykset tulevat IoT-liiketoimintaan eri lähestymistavoilla. Osa käyttää standardoituja komponentteja ja tekniikoita, ja osa yrittää luoda pitkälle differoitua teknologiaa ja/ tai tuotevalikoimaa. Siksi on tärkeää ymmärtää standardoinnin kansainvälisoikeudellista kehystä ja IoT liitännäisten alojen immateriaalioikeuksien rakennetta.
Digi-vallankumousta kuvaa Economist -lehden otsikko (2017) The World’s Most Valuable Resource – Data and the New Rules of Competition. Siinä dataa ”poraavat” Google, Amazon, Microsoft, Uber, Tesla ja Facebook ”öljynporauslautat”, joilla tekoäly on ydinosaaminen. IoT ei automaattisesti merkitse kilpailuetua. Haaste on datan laatu; huonosta datasta voi odottaa huonoja tuloksia. Tekoälyn haaste on yhdistää kuva, video, ääni ja puhe. Tekoäly ei aisti maailmaa kuten ihminen. Ihmisaivot ovat kuin tehty tunnetilojen käsittelyyn. Tekoäly laajentaa tuotetta; menestyvät tuotteet ovat niitä, joissa IoT- sovellus on osa tuotetta ja tekee käytön helpoksi. Spotify on tehokas järjestelmä musiikin digijakeluun koteihin ja työpaikolle. Uusia sovelluksia on tulossa ja kilpailu kovenee digi-käyttäjistä. Koulunuoriso on pioneerikäyttäjä. Edistykselliset aikuiset on jo tunnistettu. Suuri potentiaali liittyy eläkeläisiin, joilla on aikaa ja suuret käytettävissä olevat tulot. Haasteena ovat käyttäjien enemmistö eikä pioneerikäyttäjät. Nonaka ja Takeuchi (1995) tunnistavat hiljaisen (kokemus)tiedon (tacit knowledge), jota ei voida ilmaista, mutta joka keskeistä toiminnassa (kokemusperäinen, ruumiillinen, intuitiivinen, myyttinen ja geneettinen tieto). Tekoälyn haaste on edetä (big) datasta kohti kokemustietoa. Keskeinen käsite on ontologia. Ontologiat ovat terminologisia käsitehierarkioita, joita määrittely helpottaa digi-sovellusten käyttöä. Semantiikka on tärkeä. Puheen sisältö on sen sisäinen, merkityksellinen puoli (Vygotski, 1982) eikä ulkoinen, rakenteellinen puoli. Ajattelu on kehittynein tietojenkäsittelyjärjestelmä. Kirkas ajatus syntyy käsitteiden ja ajatusten pohjalta. Muisti, älykkyys, yleistäminen ja erottelukyky ovat edellytyksiä lähtökohtia käsitteelliselle oppimiselle. Kognition käsite viittaa läheisesti relevantin tiedon hankintaan ja prosessointiin, joka ei tapahdu tyhjiössä vaan siihen vaikuttaa ihminen ja ympäristö (Saariluoma 1990).
Globaalitalous merkitsee yhtenäistyviä markkinoita. Monen tuotteen ja palvelun tuotannon ja logistiikan yksikkökustannukset laskevat johtuen markkinoiden jatkuvasti kasvavasta mittakaavasta (economies of scale). Digivallankumous laajentaa, ”skaalaa” globaalitarjontaa. Amazon ”skaalaa” 5000-kertaa suuremman tarjonnan kuin Walmart. Digitarjonnan raja on ostajan ja kauppiaan kyky hahmottaa markkinat. Tekoäly tarjoaa monia komparatiivisia etuja. Suomelle tärkeä teknologiakauppa on ”ristikkäiskauppaa” (intra-industry trade), jossa liiketoiminta hajautuu yli rajojen. Teknologiatuotteiden kuten auto tai tietokone osuus maailmankaupasta on hallitseva. Kiinan viennistä 90 % on teknologiatuotteita. Teknologia-voittajat ovat ne, jotka hallitsevat järjestelmien kompleksisuuden. Tämä ei ole helppoa, mitä osoittaa Nokian tarina. Tänä päivänä tekoäly (IoT, Big Data, analytiikka) on yritysten kilpailuvaltti. Tieto tai ymmärrys (knowledge) on puristettava ulos markkinoista, mikä edellyttää talousteorioiden ja analyysimetodien osaamista. Voittajilla on etuoikeus (Winner takes all) enemmän kuin koskaan ennen. Teknologiat ovat yleiskäyttöisiä. On haasteellista puristaa hajanainen informaatio osaamiseksi (knowledge) ja sitouttaa siihen kyvykkyydet (Dasgupta & David, 1994). Monikansalliset yritykset ovat erinomaisia globaalin sopimustekniikan osaajia (Kumar, 1998). Kaikki liittyy aina ihmisiin ja siksi globaalitaloudessa korostuu Schumpeterismi siis yrittäjyys ja innovaatiot (Lazonick, 1991).
Kansainvälinen kauppa: epätäydellisen kilpailun relevantti teoria
David Ricardo (Ricardo, 1817) oivalsi jo 1800-luvulla sen, että kansainvälinen kauppa voi johtaa maiden tai alueiden välillä molemminpuolisiin etuihin, vaikka toinen maa olisi kilpailukykyisempi kuin toinen. Siksi Ricardo suositteli ulkomaankaupan teoriassaan, että joka maan tulisi keskittyä niihin tuotteisiin tai resursseihin, jossa sillä on komparatiivinen (suhteellinen) etu. Ricardo on tärkeä taloustieteilijä globaalitalouden kauppavetoisen kasvun taustalla. Ricardo on maailman toiseksi vaikutusvaltaisin talousajattelija ja edellä on vain Adam Smith (Samuelson, 1977). Ricardo perusti argumentointinsa vaihtoehtoiskustannusten käsitteeseen (opportunity cost). Jokaisella maalla on etunsa hyödyntää omia uniikkia resurssejaan. Tämä on myös tämän päivän yritysten johtamisen ydinsisältö (Marshall, 1920) ja strategisen johtamisen perusta (Lahti, 2015). Bertil Ohlin (Ohlin, 1933) nosti teknologian kansainvälisen kaupan teorian viitekehikkoon. Pohjoismaat ovat kehittäneet teknologia-kilpailukykyään, mikä on myös Tukholma-koulukunnan (nobelisti Bertil Ohlin) pääidea. Taustalla on taustalla Ohlin-Krugman-oppi toimialojen sisäisestä kaupasta (inter-industry trade). Nobelisti Paul Krugman uudisti Ohlinin teorian. Kun mittakaavaetu (economies of scale) on merkittävä ja maiden väliset tuotantorakenne-erot vähäiset, maat voivat hyötyä erikoistumisesta toimialan sisäisestä kaupassa (intra-industry trade). Erilaisuus (diversity) on vahva kaupan kasvun katalyytti EU:n sisällä ja globaalisti. Kuten Linder (1961) esittää, kysynnän rakenteella on komparatiivisen edun ohella suuri merkitys kaupassa, koska jokaisella tuotteella on kotimaansa. Tämä on jopa enemmän totta kuin ennen markkinoilla, joilla IoT ja Big Data ovat vahvasti läsnä.
Maailman kauppajärjestelmä on vahvistanut teorioita. Maailmansodan aikana vuonna 1944 länsiliittoutuneet pitivät Bretton Woods -konferenssin, jonka puheenjohtaja oli John Keynes. Vuonna 1947 allekirjoitettiin yleissopimus (GATT). Yhdysvallat alensi tullejaan ja tarjosi sodasta kärsineille maille (OECD-maat) Marshall-tukipaketin, joka on paras Keynesin oppien mukainen ohjelma. Marshall-apu nykyarvoltaan 150 mrd. dollaria nopeutti talouskasvua. OECD syntyi näistä lähtökohdista. GATT-kierroksia käytiin vuoteen 1995 saakka, jolloin syntyi Keynesin visioima Maailman kauppajärjestö, WTO. GATTin aikana maailmankauppa kasvoi yli 100-kertaiseksi ja tavarakaupan tullitaso laski tasolle 5 %. GATT oli ”aikansa lapsi”. Teollisuusmaat määrittelivät agendan. Herkkiä sektoreita varjeltiin, ja suojatoimia oli piilossa. WTO on kauppapoliittista yhteistyötä koskeva hallitusten välinen järjestö, päämaja Genevessä. WTO:n tärkein tavoite on kaupan vapauttaminen. Tämän hetken jäsenmäärä on 164 valtiota. Järjestö työllistää runsaat 600 henkilöä. WTO laatii tavara- ja palvelukauppaa ja teollis- ja tekijänoikeuksia (IPR-oikeudet) koskevia sääntöjä, jotka sitovat jäsenmaita. WTO-sopimukseen kuuluu tavarakaupan lisäksi: GATS (General Agreement on Trade in Services), teollis- ja tekijänoikeudet TRIPS (Trade Related Intellectual Property Rights) ja kauppaan liittyvät investointimääräykset TRIMS (Trade Related Investment Measures).
Suuri voitto maailmankaupalle on väkirikkaiden maiden kuten Kiina ja Intia mukaantulo. WTO selkeytti maailmankaupan pelisäännöt (non-discrimination), johon kuuluu vapaa valuuttajärjestelmä, pääomamarkkinat ja laajat teollis- ja tekijänoikeudet tavarakaupan ohella. WTO oli myrkkyä Neuvostojärjestelmän oikeusperilliselle Venäjällä, joka ei ole onnistunut laajentamaan vientituotteiden rakennetta. Kiina onnistui. WTO perustana on kolme pilaria: pysyvä neuvotteluelin, kauppasopimusten hallinnointi ja riitojenratkaisu. Neljäs, epävirallinen pilari koskettaa WTO:n teknistä apua kehitysmaille. WTO:n jäsenyys edellyttää, että jäsenehdokas käy läpi liittymisprosessin, jolla jäsenehdokkaat sidotaan sääntöperustaiseen kauppajärjestelmään. WTO:lla on laajat toimivaltuudet, joihin Keynesin ITO-ehdotus tähtäsi. YK:n kaupan ja kehitysjärjestö UNCTAD on välikädessä, koska kehitysmaat joutuvat toimeenpanemaan haitallisia WTO-sopimuksia. UNCTAD voi neuvotella kehitysmaille ylimääräisiä siirtymäaikoja sopimusten toimeenpanossa. Teollisuusmaat ovat antaneet yksipuolisesti helpotuksia kehitysmaiden kaupalle. UNCTAD-konferensseissa olen havainnut, että Kiinan Afrikka-suhde on ”tabu”.
GSP (General System of Preferences) määrittelee tuotteille markkinoille tulon ehdot. Tuotteisiin liittyy maakohtaisesti sääntelyä, mikä nostaa kynnystä osallistua kauppaan. Intian ja Etelä-Afrikan johtama kehitysmaaryhmä on esittänyt väitteen, että WTO suosii teollisuusmaita, ja että kehityspolitiikan on oltava WTO:n painopiste. Wassily Leontief tutki kansainvälistä kauppaa. Leontiefin paradoksi viittaa siihen, että rikas Yhdysvallat vie työvoimavaltaisia hyödykkeitä ja tuo pääomavaltaisia (Leontief, 1966). Tämä havainto on ristiriidassa Ricardo-Ohlin-Krugman-mallin kanssa, jota Pohjoismaat, Saksa ja Kiina ovat noudattaneet ja jonka avulla Kiina on vaurastunut.
Yhdysvallat on maailmantalouden kysynnän avainmaa. Maa velkaantuu, mutta maan etuna on dollarimarkkinoiden valtava mittakaava, jolloin velkapositiot voi hallita markkinaehtoisesti toisin kuin euromarkkinassa. Yhdysvallat hakee teollista kasvua. Halpa kotimainen liuskekaasu on tärkeä. Yhdysvallat on suuri fossiilisten polttoaineiden kuluttaja ja liuskekaasun myötä nykyisin energiaomavarainen, kun EU on energian osalta tuontiriippuvainen. Yhdysvaltojen työn tuottavuus kasvoi vuosina 1948–1978 4,1 % ja vuosina 2008-2015 1,3 %. MFP (multifactor productivity), jossa yhdistyy työ ja pääoma, kasvoi vuosina 1948-1978 2,2 % mutta vuosina 2007–2014 0,4 %, mikä heijastaa digi-investointien (laitteistot ja ohjelmistot) romahdusta, vaikka teknojätit kuten Apple ja Google ovat jatkaneet panostuksia. MFP selittää Yhdysvaltojen talousongelmia, jotka ovat pääosin sisäsyntyisiä (Economist, 2018). Teknologiainvestoinnit ovat vähäiset ja monet Yhdysvaltojen pörssiyhtiöt suosivat osinkojen jakoa välttämättömien tuottavuutta lisäävien investointien sijasta. Suomessa Nokia-menestys kantoi erityisesti aineettoman pääomakannan kasvua aina 2010-luvulle. Investointihyödykkeiden kalleus selittää Suomen heikkoa hintakilpailukykyä. Vuonna 2014 rakentaminen oli Suomessa noin 30-40 % kalliimpaa kuin euroalueella keskimäärin . Suomen vientirakenne on haavoittuva. Suomi ei kestä globaaleja kauppasotia.
WTO-sopimukset kattavat laajan joukon kehitysmaita. Osa näistä maista ovat vahvoja viejiä. Niiden tuotantoa leimaa heikko työntekijän asema ja ympäristön saastuttaminen (Finnwatch). Kiina on WTO-asemaltaan kehitysmaa mutta siitä on tulossa maailman johtava talous. Kiina on ottanut vakavasti ympäristöhaasteet. Yhdysvallat on saanut jo nyt aikaan kaupan rakenteiden muutoksen omilla toimillaan. Taiwan on kehittynyt maa ja tuotannon siirto sinne Kiinasta ei heikennä maailman kestävän kehityksen tasetta. WTO-toimivaltuudet ovat laajat. WTO:n tehtävä on kaupan edistäminen. UNCTAD pyrkii luomaan parantamaan kehitysmaiden asemaa. Afrikan köyhyys on pahentunut. Syyllisiä ovat Afrikan poliitikot. Korruptio syö niitä varoja, joita on tarkoitettu kehitysohjelmiin. Kiina on Afrikassa onnistunut ottamaan kontrolliinsa suuria maa-alueita. Afrikalla on noin 1/3 maailman teollisista mineraaleista ja niitä Kiina hyödyntää omaksi edukseen. Mutta mitä tekee EU? Kiina tarjoaa Afrikalle oljenkorren, joskin epäreiluilla ehdoilla. EU tarjoaa kauppabyrokratian, josta Afrikan yrittäjät eivät selviä. Yhdysvallat tarjoaa valikoituja etuja ”ystävilleen” (US-AID).
Globalisaation voittaja on Kiina. Maan talousmalli (One Country, Two Systems policy), joka (1) antaa entisille siirtomaille (Hong Kong ja Macao) oikeuden osallistumisen maailmantalouteen, (2) sallii länsimaisten, puhtaan kapitalististien yritysten synnyn ja (3) suosii ulkomaisten yritysten investointeja Kiinaan (ulkomaiset yritykset vastaavat noin 50 % Kiinan viennistä). Valtio (People’s Bank of China, PBC) ja valtion yritykset ovat pääroolissa kansainvälisessä kaupassa ja investoinneissa (valtio omistaa tärkeät pankit).
Duaalitalous on vahva talousmalli. Kiinan BKT-kasvuvauhti oli vuodesta toiseen yli 10 %. Kiina on talousjätti, jota on vaikea horjuttaa. Kiina toteutti reformit jo 70-luvulla (Wang, F., 1998). Kiina on onnistunut houkuttelemaan jättimäiset ulkomaiset investoinnit (FDI inflows); teollisten investointien osuus BKT:stä on Kiinassa ollut 40 %. Kiinan kauppa- ja vaihtotaseen ylijäämä tuottaa suuret valuuttareservit. Kiinan ongelma on energian ja raaka-aineiden niukkuus. Ekologia on kriittinen. Kasvava elintaso pakottaa investoimaan mm. moottori- ja rautatieverkkoon, joka Kiinan maantieteestä johtuen sijoittuu alueille, jotka sopivat ruuan tuotantoon.
Teknologian siirto on kaupan osa. 1980-luvulla Yhdysvallat väitti Japanin kopioivan IPR-oikeuksiansa, vaikka maa avasi tutkimuslaitokset ”sinisilmäisesti” Japanille ja jätti Aasian IPR-suojauksen heikoksi. Kiinan WTO-jäsenyyden jälkeen sama toistui. Yhdysvallat on käynyt omaa prosessiaan Kiinaa vastaan WTO-elimissä, mikä on johtanut ulkomaisten yritysten oikeusvarmuuden paranemiseen. Yhdysvaltojen kauppavaje oli vuonna 2018 yli 400 mrd. dollaria. Yhdysvaltojen tavaravienti Kiinaan oli 120 mrd. dollaria ja Kiinan tuonti Yhdysvaltoihin 540 mrd. dollaria. Pääosa Kiinan tuonnista on tilaustuotantoa ja siihen sisältyy 150 mrd. dollarin arvosta tietokoneita ja puhelimia. Yhdysvaltojen on vaikea hyväksyä sitä, että Kiina tuo artikkeleita, jotka ovat sen teknologiainnovaatioita. Kauppajätti Walmart on johtavia Kiina-tuojia. EU-maille tilanne on vaikea. Kauppasota supistaa markkinoita. Suuria häviäjiä ovat suppealla tavarakaupan valikoimalla toimivat maat kuten Suomi. Tähän liittyy platform-kilpailu kuluttajista. EU on heikoilla, kun digi-tekoäly-internet avaa markkinoita Yhdysvaltojen ja Aasian tekno-jäteille.
EU:n sisäinen tavarakauppa on 2-kertainen verrattuna EU:n ulkopuolisten maiden kanssa käytävään kauppaan. Tilanne on haastava EU:n reunavaltioille, joihin mm. Suomi tai Kreikka kuuluvat, kun kummallakaan ei ole aitoja komparatiivisia etuja EU:n ulkomarkkinoilla. Suomi on viennissään riippuvainen EU-markkinoista. EU:n sisäisten ja ulkoisten kauppavirtojen osuus tavarakaupasta vaihtelee jäsenvaltioiden välillä, mikä johtuu historiasta ja maantieteestä. EU-kaupan osuus voi olla yli 80 % viennistä (Luxemburg, Tšekki ja Slovakia). Näiden maiden etuna on sijainti Saksan naapurina. EU kaupan kasvu on ollut voimakasta Sveitsin kanssa. Sveitsi on monipuolinen talous ja vahva tavarakaupan ohella palveluissa. Suomen ongelma on vaikeudet tavaraviennissä ja heikosti kehittynyt palveluvienti. Tavaraviennissä on tullut siinäkin jatkuvasti uusia takaiskuja. Suomen tavaraviennistä noin 80 % suuntautuu lähimarkkinoille, jossa asuu vain noin 9 % maailman väestöstä. Suomen tavaravienti transatlanttisiin maihin on kehittynyt tyydyttävästi, kun taas tavaravienti Euraasian maihin on laskenut johtuen Venäjän kauppapakotteista.
Toimialojen sisäinen kauppa (intra-industry trade) on lisännyt maiden riippuvuutta (Foster and Stehrer, 2013). Jokainen teollisuusmaa on riippuvainen toisten tuottamista välituotteista (intermediates), johon nähden viitataan usein käsitteeseen “offshoring”. Toimialojen sisäinen kauppa helpottaa tuottajien panostusta erikoistuotteisiin ja –palveluihin ja tätä kautta lisää kaupassa tarjolla olevien tuotetyyppien lukumäärää, kuten automerkit lukuisine variaatioineen. Tämä on kuluttajien etu ja se parantaa myös yritysten T&K-toiminnan (creative accumulation) tehokkuutta. Autotuottajamaista mm. Japani ja Saksa ovat tehokkaasti hyödyntäneet kaupan tuomaa etua. Japanilaiset autot ovat perheautoja (Toyota), ja saksalaiset auto (BMW) ovat urheiluautoja. Kummallakin maalla on oma kuluttajasegmenttinsä ja maat voivat tehdä laajaa yhteistyötä uusien autoteknologiahankkeiden, kuten auton IoT-sovellukset ohjattavuuden parantamiseksi. Chamberlin (1933, 1957, 1965) havaitsi, että kansainvälinen kauppa tarjoaa aina laajasti yrityksille tilaa monopolikilpailuetuihin. Apple nousi 2010-luvulla maailman johtavaksi brändiksi. Seuraavina markkina-arvossa ovat Google, Amazon ja Microsoft. Amazon on suurin nousija Yhdysvalloissa.
Yhdysvallat on tuottanut kaksi globaalikilpailun ytimessä olevaa yrityksen taloustieteen oppia: markkinointi ja innovaatiojohtaminen. Kummankin opin syntyperusta on Harvard-käytännössä. Britania ja Saksa tuottivat teollisen talousopin 1800-luvulla. 1900-luku oli Yhdysvaltojen dominanssia. Joseph Schumpeter loi innovaatio-opin. Edward Chamberlin oli markkinoinnin teoreettinen isä. Häneen on tutkimuksessa viittauksia. Näistä monet ovat menneet pieleen; viittaaja ei ole ymmärtänyt mitään. Chamberlinin monopolistinen kilpailun malli on nerokas. Keskeinen elementti on suuri kilpailevien yritysten määrä, jolloin hintakilpailu on toimiva. Yrityksellä on käytettävissä markkinoijan paras työkalu, tuotedifferointi, jolla yritys voi saavuttaa hetkellisesti monopolistisen aseman. Yhdysvaltojen tekno-jätit ovat johtavia innovoijia ja markkinoijia. Android-Apple menestys (80 % älypuhelimista) muutti mobiilimaailmaa, kun IT-jätit ulottavat tarjontansa avoimeen sovellusympäristöön (iTunes, AndroidPlay, jne).
Monopolistisen kilpailun teoriaa kansainvälisessä kaupassa kehitti Dixit & Stiglitz (1977), jotka analysoivat kasvavia rajatuottoja (increasing return), mittakaavaetua (economies of scale) ja tuotedifferointia. Ristikkäiskauppa (intra-industry trade) mahdollistaa monia etuja kuten laajat tuotevalikoimat yhdistettynä mittakaavaetuihin (Helpman & Krugman, 1985). Krugman uskoo kasvavien rajatuottojen olevan pääsyy kansainväliselle kaupalle ja kansainvälistyneiden yritysten kilpailueduille. Krugman (1979, 1980, 1981, 1991, 1995) on esittänyt nämä ajatukset laajasti ja väittää, että näin on syntynyt Uusi kauppateoria (New Trade Theory), jonka pätevyyttä todistaa hänen samansa Nobel-palkinto. Krugman on myös analysoinut WTO-kehikon mukaisesti taloustieteen suurta haastetta, joka on rahapolitiikan, pääomaliikkeiden, ja valuuttakurssien välinen trade-off. Krugman uskoo, että Yhdysvallat suistui raiteilta 1990-luvulla, kun markkinatalouden säätelyjärjestelmä romutettiin. 90-luvulla lisääntyivät kirjanpitorikokset ja muut ahneuteen väärinkäytökset samalla kun lapsikuolleisuus oli korkea ja 45 milj. ihmistä eli ilman sairausvakuutusta ja terveydenhoitopalveluita. Krugman ja monet muutkin Nobelistit kuten Joseph Stiglitz vastustavat pankkien pelastamista verorahoilla. Paul Krugman kiteytti Talouselämä-lehden haastattelussa (39/2004) ahneuden ongelman: ”Nykykapitalismilla ei ole muita vihollisia, paitsi kapitalismi itse” (Krugman, 2007).
Edward Chamberlin oli Harvard-professori vuosina 1937-1967. Hänen suuri teoreettinen innovaationsa oli monopolistisen kilpailun teoria, johon nojaa kaksi keskeistä Harvard-taloustieteen oppia: Markkinointiteoria ja Toimialan taloustiede (Structure-Conduct-Performance (SCP) paradigm). Chamberlin (1933, 1957, 1965) tarjosi rakennusaineet markkinoiden dynamiikan analysointiin (Schumpeter). Monopolistisen kilpailun teoria soveltuu suppeasti tulkiten kestokulutustavaramarkkinoille, kuten vaatteet ja kengät. Laajasti tulkiten suuri osa toimialan sisäiseen kauppaan nojaavista toimialoista soveltaa Chamberlinin mallia. IoT ja Big Data vallankumous laajentaa merkittävästi Chamberlinin monopolistisen kilpailun teorian sovellusalaa, koska kuluttajat ja käyttäjät pääsevät suoraan vaikuttamaan markkinaprosesseihin. Siksi monopolistisen kilpailun mukaisesti kilpailevat alat kattavat 60 % maailmankaupasta.
Globaaleilla markkinoilla, yhä useimmat yritykset pyrkivät erilaistamaan tuotteensa ja 60 % yrityksistä soveltaa monopolistinen kilpailun ja nykyaikaisen markkinoinnin teorioita. Apple menestyi älypuhelininnovoinnilla ja Nokian haastajasta tuli markkinajohtaja. Nokia säilytti korkean innovointikapasiteetin 2010-luvulle saakka. Miksi Nokia ei voinut hyödyntää innovointivalmiuksia? Syynä oli harhainen käsitys maailmanmarkkinoilla. Nokia ei voinut puolustaa markkina-asemaansa mukauttamalla tuotestrategioita. Nokia ei pystynyt toteuttamaan vallankumousta tuotekonsepteissa kuten Apple. Voidakseen tarjota kuluttajille enemmän laatua monopolistisesti kilpaileva yritys ylläpitää ylikapasiteettia tuotannossa, markkinoinnissa ja T&K:ssa, mikä on riskinottoa markkinoiden kehittämiseksi laadullisesti. Toisaalta monopolistinen yritys ottaa hinnat annettuina ja jättää huomiotta omien hintojen vaikutukset muihin yrityksiin, kun taas oligopoliyritys voi vaikuttaa markkinahintoihin käyttämällä markkinavoimaa. Monopolistinen kilpailun oppi on strateginen markkinointi. Suppean määritelmän mukaan tämän mallin mukaisesti toimivia aloja ovat mm. vaatteet, kengät ja palvelut. Laajan määritelmän mukaan monopolistinen kilpailu sisältää myös useat B2B-teollisuuden alat, joilla vallitsee kansainvälinen ristikkäiskauppa.
Chamberlinin idea on se, että differointistrategia tarjoaa aina soveltavan yrityksen tuotteelle mahdollisuuden jonkinasteiseen monopoliin. Schumpeterin idea on se, että monopolietu on aina väliaikainen ja se liittyy innovaation tuomaan etuun. Toisin kuin oikea monopoli, monopolistisesti kilpailtu markkina on avoin uusille yrityksille (Krugman & Wells, 2009), jotka koettelevat monopolirakenteiden kestävyyttä pitkällä aikavälillä, mikä syö monopolivoitot (Baumol, 1982). Chamberlin uskoo, että monopolistisesti kilpailtu markkinasegmentti on osa tehokasta hyvinvointia lisäävää talousrakennetta, koska kuluttajat saavat sen avulla niin paljon yksilöllisyyttä kuin ovat valmiit maksamaan (Bellante, 2004). Chamberlin haastoi näin perinteisen taloustieteen, joiden tunnetut edustajat uskovat, että kilpailu ja monopoli ovat toistensa vaihtoehtoja. Chamberlin näki asian kuten markkinoijat, kilpailu on aina vastassa mutta siinä voi ansaita tuottamalla kuluttajalle enemmän hyötyä (utility) kuin kilpailijat (Chamberlin, 1937, 1965). Monopolistisesti kilpailuilla markkinoille tuotteet tai palvelut ovat läheisiä substituutteja mutta ei täydellisiä substituutteja (close substitutes but not perfect substitutes). Erot tuotteiden tai palveluiden välillä on koettuja tai todellisia.
Erich Gutenberg (1897-1984) oli vaikutusvaltainen saksalainen ekonomisti. Kuten Alfred Chandler (1962, 1990), hän korosti yritysjohdon kykyä toteuttaa yrityksen rakenteellinen transformaatio, johon liittyvää luonnehtii ehkä eniten väärin ymmärretty käsite strategia (Gutenberg, 1951, 1955, 1969). Gutenbergin ratkaisussa yksittäiset hinta-myyntifunktiot ovat “doubly kinked” ja yrityksellä on oma monopolistisesti kilpailtu markkina, jossa se voi suunnitella ja toteuttaa markkinointitoimet ilman kilpailuvaikutusta. Mutta heti, kun yritys jättää tämän monopolistisen asemansa, se joutuu alttiiksi kilpailulle. Gutenbergin hintateoria on ollut tärkeä saksalaisille yrityksille, jotka ovat edelleen taitavia käyttämään hinta-asemointia globaalimarkkinoilla. Saksalaisten perheyritysten (Hidden Champions) menestys globaalimarkkinoilla nojautuu monopolistisen kilpailun teorian soveltamiseen (Simon, 2009, 2014).
Arto Lahti on Aalto yliopiston yrittäjyyden prof. emeritus
Kirjoitus on 1. osa kolmiosaista artikkelia, joka on aikaisemmin julkaistu englanninkielisenä Euroopan Tieteiden ja Taiteiden Akatemian (European Academy of Science and Arts) julkaisussa Revisiting Values and Rights in a Digitalising World. Editors Juhani Laurinkari, Felix Unger and Zoltan Tefner. EASA 2019. Kirjaa on tilattavissa prof. Juhani Laurinkarilta (juhani.laurinkari (ät) uef.fi )
Artikkelikuva: Dragos Gontariu on Unsplash.com