Ihminen – missä sinä olet?

Juho Sankamo, TT

Raamatussa Jumalan ensimmäinen, ja tärkein, kysymys ihmiselle, kuuluu näin: ”Missä sinä olet?” (1. Moos. 3:9.) Tämän kysymyksen Luoja esittää syntiin langenneelle Adamille, ja näin ollen kaikille Adamin jälkeläisille, eli kaikille ihmisille kaikkina aikoina ympäri maailmaa. Jumala etsii ihmistä ja haluaa dialogiin ihmisen kanssa. Jumala ei etsi ihmistä niin kuin poliisi roistoa, vaan enemminkin niin kuin hyvä paimen kadonnutta lammastaan tai niin kuin Isä kadonnutta, mutta rakasta lastaan. ”Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen.” (Hes. 34:11.)

Jumalan etsintäoperaatio ja etsikkoaika on aivan Raamatun sanoman ytimessä. Tämä Jumalan kysymys kuuluu profeettojen julistuksessa, ja se jylisee voimakkaimmin Jeesuksen sanomassa. Abraham J. Heschel, juutalainen filosofi, on aivan oikeassa korostaessaan, että Jumalan ja ihmisen dialogi on Raamatun ydinsanoma. Jumalan suhde ihmisen kanssa on Raamatun punaisena lankana. Tämä suhde, dialogi, tulee kaikkein läheisemmäksi juuri Jeesuksen persoonassa. Eksegetiikan professori Timo Veijola kirjoittaa: ”On selvää, että koko Raamatun kannalta tämä dialogi huipentuu Uuteen testamenttiin, Jeesukseen Kristukseen, jossa ihmisen kohtaa lihaksi tullut Jumalan Sana. Tämän intensiivisemmäksi ja läheisemmäksi dialogi ei olisi voinut enää tulla.”

Kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta on selvää, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, jokainen ihminen on Jumalan isällisen kaipuun, etsinnän ja rakkauden kohde, ja toisaalta, synti vaikuttaa jokaiseen ihmiseen vieraannuttamalla meitä Jumalasta, itsestämme, luomakunnasta ja muista ihmisistä.  

Ihmisen kukoistus Jumalan käsissä

Yksi määritelmä rakkaudelle on se, että rakkaus haluaa saada kohteensa kukoistamaan. Näin ollen, jos Jumala rakastaa ihmistä, Jumalan tarkoitus on saada ihminen kukoistamaan. Viimeisen vuosisadan aikana monet länsimaiset filosofit ovat esittäneet aivan päinvastaisesti, että uskonnollisuus, usko Jumalaan, on haitaksi ihmisen kukoistukselle. Filosofit kuten Karl Marx, Jean Paul Sartre ja Friedrich Nietzche ajattelivat, että ylistäessään Jumalaa, ihminen vaipuu pienemmäksi. Näin ollen, puolustaessaan ihmistä, he pitivät uskonnollisuutta kahleena ihmisen kukoistukselle.

”Yksi määritelmä rakkaudelle on se, että rakkaus haluaa saada kohteensa kukoistamaan.”

Kristillinen ihmiskuva sanoitetaan voimakkaimmin messun liturgioissa, joissa käydään läpi Jumalan pelastustöitä. Kirkkoisä Basileios Suuri on mielestäni osunut naulan kantaan, kun hän pohtii ihmisen arvokkuutta. Basileios julisti 300-luvulla: ”Ihminen, huomioi arvokkuutesi, muista hinta, joka sinusta on maksettu: Katso sinun lunastuksesi hintaa ja ymmärrä arvokkuutesi.” Kristinuskossa ihmisen arvo ja merkitys nähdään juuri sen valossa, mitä Jumala on ihmisen puolesta, ja ihmiselle, tehnyt.

Kirkkovuoden juhlapäivinä muistellaan Jumalan suuria tekoja ihmisen korottamiseksi, pelastamiseksi ja pyhittämiseksi. Jouluna muistetaan, kuinka Jumala tuli ihmiseksi. Pääsiäisenä muistetaan, kuinka Kristus kuoli ihmisten syntien puolesta. Ylösnousemus kertoo ihmisen pelastuksesta. Helatorstaina ihminen, Jeesus Kristus, astui ylös taivaisiin. Helatorstain liturgiassa sanotaan, että Jumala valmisti ihmiselle paikan oikealle puolelleen. Ihminen korotetaan läpi kaikkien mahdollisten lasikattojen, Jumalan oikealle puolelle. Helluntaina muistetaan, kuinka Jumala haluaa antaa Pyhän Hengen ihmisen sydämeen. Näiden tärkeimpien juhlien valossa on selvää, että Jumala haluaa saada ihmisen kukoistamaan, puhkeamaan kukkaansa ja kantamaan paljon, paljon hedelmää. Jopa elämän vaikeuksien keskellä, sairauden, työttömyyden, köyhyyden, tai yksinäisyyden keskellä Jumala haluaa tuoda suruumme ilon ja pimeyteemme valon.

Jeesus sanoikin, että hän on tullut antamaan ihmisille elämän, yltäkylläisen elämän, sekä laadullisesti että määrällisesti, aivan ylivertaisen elämän. Kirkkoisä Irenaeus sanoi 180-luvulla, että Jumalan kirkkaus on ihminen täysin elossa. Monien viime vuosisadan länsimaalaisten filosofien ajatus, jonka mukaan jumalausko painaa alas ihmisen arvokkuutta, on varsin vieras ajatus, kun katsomme kristinuskon omaa todistusta. Kristinuskon mukaan Jumala ei mustasukkaisen kiivaasti kiillota omaa kunniaansa rajoittamalla ihmisen potentiaalia. Ihmisen kukoistus ei ole uhka Jumalan kunnialle.

Evankeliumeista löydämme useita konkreettisia tuokiokuvia, joissa Jeesus korottaa ihmistä. ”Tyttö nouse”, hän sanoi kuolinvuoteella makaavalle tytölle. Eräs nainen oli jo 18 vuotta kulkenut selkä kumarassa pahojen selkävaivojensa vuoksi. Jeesus näki hänet, kutsui hänet luokseen ja sanoi: ”Nainen, olet päässyt vaivastasi.” Hän pani kätensä naisen päälle, ja heti tämä oikaisi selkänsä ja ylisti Jumalaa.” (Luuk. 13.) Jeesus tuli suoristamaan kyyryyn taipuneita ja kieroon kasvaneita ihmispoloisia.

Turha ihminen murhataan

On kuvaavaa, että Raamatussa ensimmäinen mies, joka murhataan, on nimeltään Abel. Abel on hepreankielinen sana, joka tarkoittaa ei-mitään, tyhjyyttä ja turhuutta. Saarnaajaan kirja alkaa lauseella: ”Turhuuksien, turhuus, kaikki on turhuutta.” (Saarn. 1:2.) Ja Abel on nimenomaan, kirjaimellisesti, tuo turhuus. Kateellisen Kainin silmissä Abel oli turha mies. (1. Moos. 4.) Luomiskertomuksessa ihmiseen liittyy tiukka jännite. Jumala loi ihmisen tomusta ja tuhkasta, mutta hän loi meidät omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi. Ihmistä ei ole luotu paratiisin kullasta ja timanteista, vaan arvottomimmasta joutomaasta. Ja kuitenkin tuosta arvottomimmasta aineesta Jumala loi arvokkaimman kuvan, oman edustajansa maan päälle. Kymmenessä käskyssä kielletään Jumalan kuvan tekeminen. Ainut hyväksyttävä Jumalan kuva on ihminen.

Kain kuitenkin näki ihmisessä, Abelissa, vain turhan miehen, no-bodyn ja luuserin. Kainin mielestä turhantoimittaja joutaisi syrjäytetyksi hänen omien ambitioidensa tieltä. Näin tapahtui murha. Kain kätki veljensä maan poveen. Kysymys kuuluu: miksi niin monet ihmiset kokevat, että heidän elämänsä on turhaa, heillä ei ole tarkoitusta elämälleen? Miksi me ihmiset väheksymme toinen toisiamme? Miksi me pidämme toisia ihmisiä turhina ja tarpeettomina?

”Kymmenessä käskyssä kielletään Jumalan kuvan tekeminen. Ainut hyväksyttävä Jumalan kuva on ihminen.”

Evankeliumissa kerrotaan, että sotilaat tönivät ja haukkuivat Jeesusta, jonka silmät he olivat peittäneet liinalla. ”Profetoi nyt! Kuka sinua löi?” – he tivasivat (Luuk. 22:64). Nuo sotilaat halvensivat Jeesusta, pitivät häntä ei-minään, Abelina. Voimme miettiä, kuka tuossa tilanteessa todella oli sokea. Sotilaat pitivät Jeesusta ei-minään, vaikka Jeesus on Jumalan Poika. Kuinka usein me väheksymme toisia ihmisiä, vaikka he ovat Jumalan lapsia? Olemmeko sokeita ihmisen arvokkuudelle?

Abraham J. Heschel, syvästi tietoisena viime vuosisadan kansanmurhista ja maailmansodista, pohti, että aliarvoinen ihmiskuva on ihmisten itsehalveksunnan ja murhien taustalla. Heschel korostaa, että jos Jumalan olemassaolo kielletään, niin ihmisarvolta putoaa pohja pois. Heschelin mukaan ihmisellä ei ole nykyään monia ystäviä – ei ainakaan nykyajan kirjallisuudessa: ”Herra taivaassa saattaa olla hänen viimeinen ystävänsä maan päällä. Eikö olekin mahdollista, että se raivokkuus, josta tänään todistamme, on syntynyt siitä, että olemme vanginneet itsemme ylitsevuotavaan itsehalveksuntaan, valtavaan alemmuuden tunteeseen?”

Samaan aikaan kun käsityksemme maailmankaikkeudesta on laajentunut suorastaan äärettömyyteen, käsityksemme ihmisestä tässä maailmankaikkeudessa on suhteellistunut hyvin pieneksi. Voiko ihmisellä olla arvoa, merkitystä ja tarkoitusta elämälleen? Myös kirkon piirissä on paalutettu, että Jumala on ihmisarvon perimmäinen takaaja. Paavi Benedictus XVI kirjoittaa: ”Ilman Jumalaa ihminen ei tiedä, mihin suuntaan hänen tulisi mennä, eikä hän edes ymmärrä, kuka hän on.” (Caritas in veritate, 78.)

Kristinuskon näkökulmasta Abel ei ole turha mies. Hän on Kristuksen esikuva. Hän on ehkä maailman silmissä mitätön, mutta Jumalan näkökulmasta, hän on ihmiskunnan pelastajan esikuva. Juutalaiskristillinen uskomus on, että Jumala on kiinnostunut pienistä ja vähäisistä ihmisistä – Hän on mustasukkaisen rakastanut leskiin ja orpoihin. Näin Paavali kirjoittaa: ”Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.” (1. Kor. 1:28.) Jumala valitsi ja siunasi Abelin, joka on nimenomaan turhuutta ja tyhjyyttä.

Ihmisen arvo puntarilla

Ideologioissa ja poliittisissa puolueissa on erilaisia käsityksiä ihmisen arvosta ja merkityksestä. Politiikan näkökulmasta voidaan pohtia, mikä on kunkin ihmisen tuoma arvo yhteiskunnalle, valtiolle, armeijalle tai yrityksille. Onko ihmisellä ensi sijassa vain ”instrumentaalinen arvo”, joka palvelee yhteiskuntaa ja talouskasvua? Ongelmana on, että yhteiskunta voi muuttua varsin jumalattomaksi ja pahaksi. Mikä tarkoitusta voi ihminen palvella siinä koneistossa? Kun ihminen ei ole enää yhteiskunnan taloudellisesti tuottava jäsen ikänsä tai sairautensa vuoksi, mikä on hänen arvonsa silloin.

Materialistinen ihmiskäsitys ja ihmisen ”instrumentaalinen arvo” näkyy 1930-luvun saksalaisessa oppikirjassa: ”Ihmisruumis sisältää sopivasti rasvaa seitsemän saippuan tekemiseen, tarpeeksi rautaa keskikokoista naulaa varten, riittävästi fosforia 2 000 tulitikun päähän, ja tarpeeksi rikkiä erottaakseen ihmisen hänen lihastaan.” Keskitys- ja tuhoamisleireillä tämä ihmisen arvo kirjaimellisesti ulosmitattiin. Sillä on hyvin suuri merkitys, mitä ajattelemme ihmisen arvosta ja merkityksestä, koska nämä arvostukset kyllä tulevat ajan mittaan muokkaamaan puheitamme ja tekojamme suhteessa ihmisiin.

Ihminen on hallitsematon yllätys

Johanneksen kirjeessä sanotaan meistä ihmisistä, että ”jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen [Kristuksen] kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.) Kristityt odottavat Ihmisen Pojan tulemista taivaan kirkkaudessa. Toisaalta, odotamme myös ihmisen tulemista ja paljastumista Kristuksessa. Ihmisenä olemiseen kuuluu loppuun saakka suuri yllätysmomentti. Me emme tiedä, mitä meistä tulee. Ihminen ei ole kone, joka ohjelmoidaan toteuttamaan prosesseja. Ihmisen elämäkertaa ei voida ennakolta kirjoittaa. Minkään uraputken tai virkahissin ei tule kahlita ihmistä suunnitelmiinsa. Ihminen on, niin kuin Raamattu asian ilmaisee, ihme, suuri ihme. (Ps. 139.) Ihmeeseen kuuluu juuri mysteeri ja arvaamattomuus.

Ihminen on jatkuvassa syntymisen tilassa: status nascendi. Saul Tarsoalaisella oli omat urasuunnitelmansa, kunnes Kristus pysäytti hänet Damaskoksen tiellä. Saulista tuli Paulus. Hän syntyi uudestaan, ja elämän suunta muuttui. Hänestä tuli kansojen apostoli. Ihmisen mysteeri tulee vahvasti esille ihmisen synnyssä. Ihminen saa alkunsa, kun miehen ja naisen rakastelun seurauksena siittiö hedelmöittää munasolun. Tästä alkaa ihmeellinen ihmisen elämä. Muutos, varsinkin ensimmäisillä viikoilla, on huimaa. Suomessa on tehty 1970-luvulta alkaen yli 600 000 aborttia, valtavan monia syntymättömiä vauvoja on tapettu äidin kohtuun. Kristityt ovat aina vastustaneet aborttia, vauvojen surmaamista. Itse ajattelen, että aborttikulttuuri luo leimansa ihmiskuvaamme. Olemmeko unohtaneet, että ihminen on ihme? Hänessä on jotain, mitä itse emme voi hänelle antaa. Hänessä on ikuinen sielu. Hän kuuluu viimekädessä Jumalalle.

Ihminen – sinun pitää elämän

Usein puhumme paljon ihmisen oikeuksista, joista tärkein ja perustavanlaatuisin on oikeus elämään. On syytä huomioida, että ihmisellä on myös velvollisuuksia. Niin kuin Heschel korostaa, ihmisen elämän perustalla on jumalallinen käsky. Ihminen on käsketty elämään. Koko luomiskertomus on kuin majesteettinen tykitys, jossa käskyt kajahtavat: tulkoon, olkoon, eläköön! Sinun velvollisuutesi on elää. Se on käsky. Hesekielin kirjan luvussa 16, Jumala käskee vastasyntynyttä vauvaa: ”Jää eloon ja kasva suureksi!” (Hes. 16:6–7) Vanhan käännöksen mukaan käsky kuuluu: ”Sinun pitää elämän.”

Elämä ei ole vapaaehtoista. Tämä on käsky: elä! Eläköön! Elä joka solullasi. Elä täysillä. Jumala ei luonut sinua elämään coolia, sovinnaista ja arkaa elämää. Sinut on kutsuttu elämään täyttä elämää. Yksi ihmisen suurimpia tarpeita on tarve olla tarpeellinen. Hoivayhteiskunta, jossa ihmistä paapotaan kehdosta hautaan, eikä häneltä odoteta mitään, ei ole hyväksi ihmiselle. Arvostamme ihmistä, toinen toisiamme, jos odotamme toisiltamme jotain hyvää, jotain palvelusta yhteisön hyväksi. Tämä onkin suuri haaste meidän ajassamme. Niin usein me aliarvioimme toinen toisemme. Pidämme toinen toisiamme, usein myös itseämme, Abeleina, turhina, tyhjän toimittajina. Evankeliumin kertomus puhuttelee minua usein. Pienellä pojalla oli pienet eväät, mutta hän antoi ne Jeesuksen käyttöön. Niillä eväillä ratkaistiin nälkäongelma. Älkäämme väheksykö pieniä ihmisiä. Odotetaan ihmisiltä suuria.

”Elämä ei ole vapaaehtoista. Ihminen on käsketty elämään. Elä joka solullasi. Elä täysillä! ”

Kirjoittaja on kristitty, kuuden lapsen isä, aviomies, ja teologian tohtori. Juho Sankamo on aiemmin kirjoittanut kristinuskon ihmiskuvaa käsittelevän teoksen Taivasolento – Kirja ihmisestä.

Artikkelikuva: Shlomaster on Pixabay.com

Kirjoitus on osa artikkelisarjaa, jossa tarkastellaan yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan taustalla vaikuttavia ihmiskuvia. Kts. myös sarjan aikaisempi artikkeli ”Mikä meissä on vikana?”