Evoluution ihmiskuva, ihmiskuvan evoluutio ja vapauden teologia

E. V. Rope Kojonen

Johdanto

Onko olemassa tieteellistä ihmiskuvaa ja mihin ihmiskäsityksemme tulisi perustua? Kysymys on tärkeä, sillä ihmiskuva vaikuttaa voimakkaasti käsitykseemme hyvästä elämästä ja yhteiskuntajärjestyksestä. Historiallisesti erityisesti evoluution on katsottu mullistavan käsitystä ihmisyydestä. Esimerkiksi biologi Richard Dawkinsin tunnetun lausuman mukaan vasta evoluutiobiologia teki mahdolliseksi vastata todenmukaisesti kysymyksiin ”mikä on ihminen”, ”mitä varten olemme olemassa” ja ”mikä on elämän tarkoitus” (ks. Kojonen 2021, 305-309).

Tämän artikkelin tarkoituksena on kuvata, millaisia tulkintoja evoluution vaikutuksesta ihmiskuvaamme on ollut, ja miksi evoluutio ei pelkästään riitä sen perustaksi. Evoluutiosta tehtyjen tulkintojen historia tarjoaa jopa varoittavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, jos pidämme tiedettä edeltävää ihmiskunnan viisautta, filosofiaa ja teologiaa arvottomina. Ihmiskäsityksemme perusta ulottuu syvälle historiaan, ja kun nykyään joudutaan jälleen pohtimaan esimerkiksi ihmisoikeuksien perusteluja ja merkitystä, on tärkeä oppia menneisyyden oivalluksista ja virheistä.

Mistä siis löytää perusta ihmiskäsityksellemme – tieteestäkö vai jostakin muusta? Aloitan artikkelin kuvaamalla joitakin keskeisiä tapoja, joilla evoluution on väitetty vaikuttavan ihmiskuvaamme. Selvennän sen jälkeen laajemmin myös kristillisen ja länsimaisen ihmiskuvan evoluutiota, käyttäen valikoituja esimerkkejä muun muassa uskonnonvapauden ja sananvapauden teologisista perusteluista.

Evoluution ihmiskuva

Evoluution ihmiskuva on puhututtanut teorian alkuajoista lähtien. Vuonna 1860, pian Charles Darwinin Lajien synnyn julkaisun jälkeen järjestettiin väittely, jossa Darwinin Lajien synnystä kriittisen arvion kirjoittanut piispa Samuel Wilberforce väitteli evoluutioteorian paikkansapitävyydestä Darwinin ”bulldogiksi” kutsutun Thomas Henry Huxleyn kanssa. Aikalaisten kertomusten mukaan tämä Oxfordin luonnonhistoriallisessa museossa järjestetty väittely oli tasaväkinen ja keskittyi pääasiassa tieteeseen – Darwin itsekin kommentoi piispan kritiikin osanneen kohdistaa kritiikkinsä juuri teorian aukkopaikkoihin. Myöhemmissä kuvauksissa väittely sai kuitenkin legendaariset mittasuhteet ja siihen liitettiin erilaisia kaskuja. Wilberforcen kerrotaan esimerkiksi kysyneen Huxleylta, ”oliko tämä mielestään polveutunut apinoista isoisänsä vaiko isoäitinsä puolelta”. Tähän Huxleyn kerrotaan vastanneen, ettei häntä suinkaan hävetä olla apinan jälkeläinen, mutta hävettäisi kyllä olla sukua piispan kaltaiselle miehelle joka ”käyttää suuria lahjojaan kätkeäkseen totuuden”.

Kertomuksen todenperäisyys on kyseenalainen, mutta sen suosiokin kertoo juuri evoluution merkityksestä ihmiskuvalle. Filosofi Michael Ruse väittää, että evoluutioteoria sai varhain jopa uskontoon verrattavan aseman erityisesti angloamerikkalaisessa keskustelussa. Teoksessaan Darwinism as Religion (2016) Ruse osoittaa kuinka teoriaan vedottiin muun muassa ihmisyyden, sukupuolisuuden, moraalin, rotuteorioiden ja sodankäynnin perusteluna. Evoluution saatettiin toisaalta katsoa vapauttavan meidät ahtaista kristillisistä käsityksistä esimerkiksi seksuaalimoraalin suhteen, toisaalta myös velvoittavan lajia hyödyttävään toimintaan.

Myönteisimmillään evoluution moraalisissa tulkinnoissa saatettiin ajatella esimerkiksi, että evoluutio on tehnyt meistä myötätuntoisia ja sivistynyt käytös on ihmisen kehittyneisyyden merkki. Väkivaltaisuus on näin ajateltuna taantumista alemmalle kehitysasteelle ja sellaisenaan halveksuttavaa. Ankeimmillaan ja kammottavimmillaan teorian käyttö oli puolestaan 1900-luvun alun eugeniikkaliikkeessä, joka pyrki ihmislajin jalostukseen esimerkiksi pakkosterilisointien myötä, sekä natsismissa, jossa luonnonvalinnan ja evoluution antamien esimerkkien katsottiin osoittavan väkivallan yhteiskunnallisesti välttämättömäksi.

Sosiaalidarwinismi ja edistysusko

Niin sanotun ”sosiaalidarwinismin” ja eugeniikan ajatuksia ajoi eteenpäin esimerkiksi Darwinin sukulainen Francis Galton (1812–1922). Ajatuksena oli, että evoluutioteorian periaatteiden soveltaminen voisi parantaa ihmislajin perimän laatua ja näin edistää kansanterveyttä. Uudenaikaisia tekniikoita ja ymmärrystä soveltaen voitaisiin luoda parempi yhteiskunta, minkä vuoksi koviakin keinoja olisi oikeutettua käyttää. Ajan myötähän tämä kuitenkin vähentäisi kärsimyksen kokonaismäärää – eli tarkoituksen ajateltiin pyhittävän keinot. Eugeniikka saavutti suosiota myös Pohjoismaissa: esimerkiksi Uppsalaan perustettiin valtion rotubiologinen instituutti vuonna 1921, ja huonompana aineksena pidettyjä pakkosterilisoitiin tuhansittain. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen (2007) kertoo tästä ajasta vavahduttavasti. Toimien vastustajia pidettiin epätieteellisinä ja menneisyyden ajatteluun vangiksi jääneinä. Samoin myös rotuajattelu edusti aikanaan tiedemaailman valtavirran näkemystä.

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa hallinnut usko tieteellisen ihmiskuvan ja kehityksen voimaan ei ole vieläkään aivan toipunut maailmansotien aiheuttamasta kolauksesta. Huomattiin, että oli virhe yrittää perustaa ihmiskuva vain tieteeseen ja hylätä menneisyyden viisaus aikansa eläneenä. Tieteellisesti edistyneet kansakunnat osoittautuivatkin edelleen kykeneviksi hirmutekoihin. Toisen maailmansodan jälkeen hyväksytty YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948) alkaakin sen tunnustamisella, että ”kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa”. ”Kansojen korkeimmaksi päämääräksi” julistettiin sen sijaan ”sellaisen maailman luominen, missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta sekä elää vapaina pelosta ja puutteesta.”

Evoluutio ja kristillinen ihmiskuva

Jo evoluutiosta aikanaan vedettyjen moraalisten johtopäätösten ristiriitaisuus olisi voinut kertoa siitä, etteivät nämä johtopäätökset perustu vain tieteeseen. Tiedeyhteisössä ajatellaankin nykyään yleisesti, ettei evoluutioteoriasta voi johtaa moraalisia johtopäätöksiä – tosin evoluutioteoriaan toki sisältyy edelleen väitteitä esimerkiksi sukupuolisuuden synnystä ja ihmisluonnosta, mutta tämän ei katsota kertovan näistä asioista vielä kaikkea. Tiede itsessään ei tarjoa moraalista kompassia hyvän elämän löytämiseen, vaikka tiede itsessään toki edellyttää tiettyjä arvoa (esimerkiksi totuuden arvostamista) ja voi tukea moraalista päättelyämme (esimerkiksi tutkimalla psykologian keinoin, millainen toiminta tukee ihmisten henkistä kehittymistä ja hyvinvointia jollain kriteereillä arvioituna).

Evoluutio ei myöskään tee esimerkiksi teologisesta käsityksestä ihmisestä ”Jumalan kuvana” vanhentunutta. Vaikka evoluutioon sisältyy ihmisen ja muun luomakunnan yhteys, samalla siihen sopii myös ihmisen erityislaatuisuus. Esimerkiksi neurotieteilijä Michael Gazzaniga on todennut, että ”vaikka meillä on kaikki nämä yhteydet biologiseen maailmaan, josta olemme peräisin, ja meillä on joissakin tapauksissa samantyyppinen mielen rakenne, olemme silti valtavan erilaisia.” (Lainaus Kojonen 2021, 313) Evoluutiolla on kyllä sanottavaa ihmisluonnosta, mutta tästä voi löytää myös yhtymäkohtia kristinuskon kanssa – kuten vaikkapa ajatuksen, että ihmisluonto on jotain annettua, emmekä ole vapaita luomaan omaa käsitystämme ihmisyydestä irrallaan biologisista tosiasioista.

Tieteen yhteensopivuus monen eri maailmankuvan ja ajattelumallin kanssa on tietyllä tapaa vahvuus. Toisaalta pelkkä tiede – jonka arvosta voimme olla pitkälti samaa mieltä – kuitenkin jättää harmillisesti myös avoimeksi, mistä tieteen arvot, moderni ihmiskuva ja esimerkiksi ihmisoikeudet käytännössä kumpuavat. Jos nämä esimerkiksi olisivat pelkkiä sopimuksia, niin sittenhän voisimme periaatteessa sopia myös toisella tapaa. Vertailun vuoksi esimerkiksi kristillisen maailmankuvan antamassa viitekehyksessä voidaan ajatella, että jokaisella ihmisellä on objektiivinen arvo ja oikeudet ovat pohjimmiltaan Jumalan antamia – valtiot vain tunnustavat oikeuksien olemassaolon, eivät luo niitä. Muitakin yrityksiä perustella ihmisoikeuksia on ollut (esim. Glover 2005), mutta toisaalta esimerkiksi filosofi Alisdair McIntyren (1988) kuuluisan lausuman mukaan nykyetiikka elää tosiaan pitkälti kristillisen maailmankuvan jättämien raunioiden varassa. Historioitsija Tom Holland puolestaan toteaa, että ”ajatus siitä, että ihmisoikeudet vain leijuvat eetterissä odottamassa löytämistään on yhtä teologinen kuin usko siihen, että Herra Jeesus Kristus nousi kuolleista ja istuu Isän oikealla puolella.”

Välillä tieteen nimissä esitetään tosin nykyäänkin kannanottoja, joissa teologian- ja kulttuurihistorian näkökulmia ihmisyyteen ei pidetä paljon minkään arvoisina. Äärimmillään tämä näkyy vaikkapa näkemyksessä, ettei mitään ”minuutta” edes ole olemassa, koska tieteellisesti ajateltuna olemme vain kasa kemiaa ja fysiikkaa (ks. Visala 2015) Rap-artisti ja teologi Lauri Kemppainen onkin puhunut tässä yhteydessä ”pääkirjoitussivun ja tiedesivujen” ristiriidasta. Siinä missä sanomalehden pääkirjoitussivulla voidaan vedota painokkaasti ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta, tiedesivuilla saatetaan samaan aikaan todeta, ettei ihmisiä ole tarkkaan ottaen edes olemassa. Ihmisoikeudet vaikuttavat näin ajateltuna tosiaan lepäävän tyhjän päällä. Tämä näkemys tieteestä ei kuitenkaan itsessään ole tieteellinen, vaan edustaa kyseenalaista filosofista tulkintaa tieteestä.

Käytännössä tieteelliseen ihmiskuvaan pitäisikin kuulua myös ihmistieteellinen näkökulma, mikä johtaa vääjäämättä huomaamaan kristillisen teologian ja filosofian vaikutuksen ihmiskuvamme evoluutioon. Tämä kulttuuriperintö vaikuttaa meihin siitä huolimatta olemmeko itse kristittyjä vai emme.

Kristillisen ihmiskuvan evoluutio

Tätä kirjoittaessa julkinen keskustelu kristillisestä ihmiskuvasta ja kristillisestä moraalista pelkistyy usein keskusteluksi päivänpolttavista seksuaalieettisistä ja lainopillisista kysymyksistä, kuten vaikkapa siitä tulisiko ihmisten loukkaavaksi kokema puhe sallia. Samalla sivilisaation tulevaisuudelle keskeiset kysymykset vaikkapa ihmisoikeuksien perustasta ja ihmisluonnon ymmärtämisestä jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Kristinuskolla on kuitenkin ollut keskeinen rooli näiden näkemysten kehittymisessä.

Esimerkiksi merkittävä nykyteologi David Bentley Hart (2010) kiinnittää huomiota kristillisen ihmiskuvan mullistaviin vaikutuksiin verrattuna Rooman valtakuntaan. Luomiskertomukseen sisältyvän ”Jumalan kuvaksi” luomisen lisäksi myös Jumalan ihmiseksi tuleminen Jeesuksessa luovat teologisen perustavan ihmisarvolle. ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois” sanoo laulu, ja Rooman valtakunnassa ristiinnaulitseminen tosiaan teki Jeesuksesta yhteiskunnan pohjasakkaa rikollisten kanssa. Käytännössä ihmisten yhdenvertaisuutta pyrittiin myös toteuttamaan kristillisissä seurakunnissa – esimerkiksi Paavali kirjoittaa, että ” Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi.” (1. Kor 12:13)

Erään historiankertomuksen mukaan nykyiset ihmisoikeudet ovat peräisin valistuksesta, joka painotti ihmisten ”veljeyttä, vapautta ja tasa-arvoa”, mutta tutkimuksessa niiden alkuperä on kuitenkin jäljitetty viimeistään keskiajalta alkaneeseen teologiseen ja oikeudelliseen kehitykseen (mm. Siedentop 2014, Holland 2019). Mutkikkaan historian kaikkien käänteiden jäljitykseen ei ole tässä mahdollisuutta, joten otan käsittelyyn vain yhden ajankohtaisen esimerkin: vapauden harjoittaa omaa uskontoa vailla pakkoa. Erään kertomuksen mukaan tämä syntyi modernin maailman vastauksena uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen, mutta esimerkiksi Robert Louis Wilkenin mukaan uskonnonvapauden ajatuksen muotoili kuitenkin ensimmäisenä kristitty kirkkoisä Tertuallianus (n. 155-220 jKr). Tertullianuksen mukaan ”jokaisen tulisi palvoa oman vakaumuksensa mukaan: yhden ihmisen uskonnonharjoitus ei vahingoita eikä auta toista. Ei ole uskonnon osa pakottaa uskonharjoitukseen, sillä uskon löytymisen tulisi perustua vapaaseen valintaan, ei pakottamiseen.” (Kirje Scapulalle, luku 2)

Uskonnonvapauden siemenet

Käytännössä Tertullianus kirjoitti vainotun kirkon edustajana, ja kuten Wilken kertoo, kristityt eivät enemmistöasemaan päästyään suinkaan kunnostautuneet uskonnonvapauden puolustamisessa, ja väkivaltaakin käytettiin esimerkiksi harhaoppisten kitkemisessä. Vielä esimerkiksi Konstantinuksen ja Liciniuksen Milanon edikti (313) vaikutti lupaavalta: ympäri valtakuntaa lähetetyssä keisarillisessa kirjeessä määrätään ei vain kristityille, vaan ”kaikille ihmisille vapaus seurata mitä uskontoa tahtoo”, sekä todetaan, että jokaisen on oltava vapaa ”harjoittamaan kristillistä uskontoa tai sitä uskontoa, jonka kokee itselleen sopivimmaksi.” (Wilken 2019, 22-23) Välähdyksiä uskonnonvapauden ajatuksista näkyy myös keskiaikaisen teologian historiassa. Esimerkiksi paavi Gregorius Suuri (540–604) vastusti juutalaisten pakkokastamisia sillä perusteella, että tämä ei kuitenkaan saa aikaan aitoa kääntymystä – mutta toisaalta ohjeisti hävittämään pakanatemppelien jumalakuvat ja muuttamaan temppelit kirkoiksi, toivoen että ”kun kansa näkee, ettei heidän temppeleitään hävitetä, se sitä helpommin hylkää erehdyksensä.” Munkki Alcuin (735–804) puolestaan vastusti onnistuneesti Kaarle Suuren (k. 814) yrityksiä pakkokäännyttää Euroopan pakanoita. ”Usko syntyy tahdosta, ei pakosta. Meidän on vedottava omiintuntoihin, eikä turvauduttava väkivaltaan. Voit kyllä pakottaa ihmisen kasteelle, mutta et voi saada häntä uskomaan.” (Vainio 2020) Alcuinin suosituksesta käännytyskeinoksi otettiin mieluummin koulutusreformi ja luostariliike, mikä osoittautuikin tehokkaaksi.

Tertullianuksen ja usean muun kirkkoisän kylvämät siemenet saivat kuitenkin toden teolla hedelmää vasta Euroopan kyllästyttyä reformaatiota seuranneisiin uskonnollisiin konflikteihin. Tässä vaiheessa uskonnonvapauden ideologinen perusta haettiin tosiaan juuri Tertullianuksen ja muiden varhaisten kirkkoisien teksteistä sekä kristillisen teologian kehityksestä, esimerkiksi maallisen ja hengellisen regimentin erottelusta.

Tertullianuksen eräs peruste uskonnonvapaudelle oli, ettei ihmisen usko voi vahingoittaa toista. Hän harjoitti tässä poliittista teologiaa ja esitti nimenomaan uskon luonteeseen nojaavia perusteluja: Kunnollisella Jumalalla ei ole käyttöä vain ulkoisesti korrektille käytöksellä, vaan Jumalaa kiinnostaa ennen kaikkea mitä ihmisen sisimmässä tapahtuu. Ihmisellä on myös luontainen oikeus omiin ajatuksiinsa, eikä toisen ajatus voi suoraan vahingoittaa toista. Tertullianuksen uskonnonvapauden puolustus oli siis samalla pientä piikittelyä ajan monijumalaisia uskontoja kohtaan. Jos jokin jumala tarvitsee ihmistä pakottamaan toisia uskomaan, tämä kertoo tuon jumalan tai ideologian heikkoudesta. Ihmisten pakottaminen uskonharjoitukseen vain haittaa todellisen, aidon uskonnollisuuden syntymistä. Ulkoisesti pakotettu ihminen voi näet kuitenkin olla sisäisesti kapinassa – ja tekopyhyys on myrkkyä sielulle ja yhteisölle.

Väkivallan houkutus

Käytännössä uskonnonharjoitusta on kuitenkin pyritty historiallisesti usein rajoittamaan juuri tietynlaisen uskonnollisuuden haitallisuuteen vedoten, hyläten Tertullianuksen oletuksen. Jumalan tai jumalten sijaan vääränlainen usko on nähty muita ihmisiä ja yhteisöä uhkaavana. Esimerkiksi roomalaisessa katsannossa uskonto oli nimenomaan koko yhteisön asia, ja yksilön poikkeaminen vaikkapa keisarin palvonnasta tai yhteisistä rituaaleista murensi yhdessäelon perustaa. Kieltäytyminen rituaaleista näyttäytyi sairaalloisen luonteen ilmaisuna ja yhtenäisyyttä oli aivan oikein vahvistaa myös rangaistuksin.

Vastaava kiusaus käyttää voimakeinoja haitallisia mielipiteitä levittäviä vastaan vaikuttaa olevan yleisinhimillinen, eivätkä kristitytkään pystyneet valtaenemmistöön päästyään vastustamaan kiusausta. Jopa Augustinus (354–430) salli maallisen vallan käytön kristinuskon levittämisessä ja oikean opin varjelemisessa (De Civitate Dei 5.24), tosin vain ajoittain ja rajoitetuissa tapauksissa, eikä kehottanut esimerkiksi pakanoiden tai juutalaisten pakkokäännytykseen (Weithman 2014). Pian ns. konstantinolaisen käänteen jälkeen kristinusko sai selkeän yhteiskunnallisen suosituimmuusaseman ja ei-kristittyjen asema heikkeni. Voimakeinoja kuten jumalankuvien särkemistä saatettiin hyvin käyttää osana keskiajan lähetystyötä vanhatestamentillisiin esikuviin vedoten. Myöskään kristityt reformaattorit kuten Luther, Melanchton ja Calvin eivät olleet suuria uskonnonvapauden puolustajia – vaikkakin kuuluisat sanat ”tässä seison enkä muuta voi” perustuvat juuri vapauteen seurata omaatuntoaan uskonnollisissa asioissa. Samoin myös erottelu ”maallisen ja hengellisen regimentin” välillä oli jännitteessä toisinuskovien vainoamisen kanssa.

Reformaattorien perusteet uskonnonvapauden rajoituksille lähtivät liikkeelle juuri vääränlaisen puheen ja käytöksen haitallisuudesta muille. Melanchtonin laatimassa 1536 kirjelmässä todetaan, ettei ruhtinas syyllisty syntiin jos ”vastustaa antikristillistä lahkoa ruumiillisella rangaistuksella ja miekalla.” Perusteena oli se, että väärin opin opettamisen katsottiin aiheuttavan yleistä vahinkoa sekä ihmisten moraalikäsityksille että heidän pelastumisensa kannalta. Luther toteaa 82. Psalmin kommentaarissaan, ettei väärästä opetuksesta rankaiseminen pakota ketään uskomaan mitään tai loukkaa omantunnonvapautta. Eihän tämä näet estä ihmistä ajattelemasta tai uskomasta mitä vain, kunhan ei vain sano sitä muille. Reformaation aikaisessa Euroopassa toisin uskovien vaino olikin varsin yleistä sekä protestanttien että katolilaisten toimesta – joskin useissa tapauksissa harhaopissa ei ollut pelkästään väärin uskomisesta, vaan myös esimerkiksi väkivaltaisesta kapinoimisesta hallitsijaa vastaan. Rauha saavutettiin aluksi ”kenen maa, sen uskonto” periaatetta soveltamalla, missä hallitsijan uskonto määrää sen, mitä alamaisten tulisi seurata. Tämä aiheutti kuitenkin käytännössä melkoisesti jännitteitä, kun eri osapuolet kuitenkin halusivat vakuuttaa myös toisella alueella asuvia ihmisiä oikeaksi katsomistaan näkemyksistä.

Uskonnonvapauden nousu

On kiinnostavaa, miten laajempi uskonnonvapauskäsitys kuitenkin valtasi pikkuhiljaa alaa juuri reformaation jälkeisessä kristikunnassa, kristittyjen itsensä puolustamana. Eikä tämä tapahtunut vain käytännön pakosta, ihmisten kyllästyttyä toisella tapaa uskovien lähimmäistensä kanssa riitelyyn, vaan myös jo varhaiseen kristinuskoon sisältyneiden ajatusten voiman takia. Historioitsija John Plamenatz (1963, 2:50-51) toteaa, että uskonnonvapauteen kuuluva ”omantunnonvapaus syntyi sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat uskoneet vuosisatoja, ettei mikään ole tärkeämpää kuin oikeat uskomukset. […] Tämä toki johti fanatismiin ja toisinajattelijoiden vainoamiseen, mutta samalla se oli nähdäkseni myös uuden vapauskäsityksen alkulähde. Omantunnonvapaus ei syntynyt välinpitämättömyydestä tai skeptisismistä, ei vain avomielisyydestä, vaan uskosta.”

Juuri tämä tekee uskonnonvapauden ja muiden ihmisoikeuksien taustasta sitäkin kiinnostavamman. Kyse ei ollut vapauksien antamisesta sellaisissa kysymyksissä, joilla ei olisi ollut merkitystä tai joissa vapaudella ei voisi saada aikaan vahinkoa, vaan myös asioita, jotka loukkasivat enemmistön keskeisiä arvoja, jopa ihmisen ikuisuuskohtaloon vaikuttaen. Vapaudellakin oli toki rajansa – esimerkiksi kapinaa hallitsijaa vastaan ja rauhan rikkomista väkivaltaan ei suvaittu. Esikuva herättää kuitenkin miettimään, voisiko myös nykyään olla mahdollista tunnustaa vastaavalla tavalla toisen vapaus olla eri mieltä sellaisistakin asioista, joiden koemme olevan elintärkeitä, kuten sukupuolisuudesta, tieteen luotettavuudesta tai sodasta ja rauhasta. Ainakin historiasta voisi oppia sen, miten helposti mahdollisuutta rajoittaa uskonnonvapautta ja erimielisten toimintaa voidaan käyttää väärin.

Wilken dokumentoi, että ajatuksellista työtä uskonnonvapauden perustan luomiseksi tekivät juuri kristityt. Valistuksellakin oli kuitenkin oma merkityksensä, vaikka se ei aina parantanut uskonnonvapautta, vaan esimerkiksi Ranskan vallankumous oli vapauksien kannalta käytännössä katastrofaalinen. Esimerkiksi John Locke kuitenkin muodosti esseessään A Letter Concerning Toleration (1689) synteesin kristittyjen jo aiemmin esittämistä perusteluista. Tertullianukselta lähtöisin oleva ajatus luonnollisesta oikeudesta uskoon tuli tässä osaksi yleistä, järkeen perustuvaa ajatusta luonnollisista oikeuksista. Locke veto myös muun muassa hengellisen ja maallisen regimentin eroon sekä suvaitsevaisuuden käytännöllisiin hyötyihin. Kirkkoisä-viittausten riisumisen jälkeen on ymmärrettävää, ettei vapauksien teologinen peruste ja oikeuskäsityksen riippuvuus tästä kontekstista ollut enää niin selvästi havaittavissa.

Tiede ja syntiinlankeemus

Yllättävän linkin kristillisen ihmiskuvan, tieteen ja ihmisoikeuksien välillä tarjoaa myös kristillinen oppi lankeemuksesta. Ajatus saattaa vaikuttaa aluksi erikoiselta, sillä tieteessä ei puhuta ihmisestä syntisenä olentona, vaikka ihmisessä voidaankin tunnistaa monenlaisia taipumuksia pahaan, esimerkiksi itsekkyyteen ja omaa etua tavoittelevaan toimintaan. Synti on uskonnollinen käsite, sillä synti pahana tekona on aina myös Jumalaa vastaan, ja tarkoittaa esimerkiksi poikkeamista syrjään tästä kaiken hyvän lähteestä, Jumalan tarkoittaman hyvän turmeltumista, ihmisen käpertymistä itserakkauteen ja niin edelleen. (Kojonen 2021, 317-338) Kuitenkin tieteenhistoriasta vaikuttaa löytyvän juuri syntikäsitykseen liittyvä yhteys tieteen muodostumisen ja kristinuskon välille. Teemasta on kirjoittanut erityisesti tieteenhistorioitsija Peter Harrison (2009).

Harrison käy tutkimuksessaan läpi useiden modernin tieteen syntyaikojen (1500-1600 –luvuilla) merkittävän ajattelijan näkemyksiä ja huomaa lankeemusajatuksen vaikuttaneen heidän näkemyksiinsä keskeisesti. Tässä ajatuksena on, että ihmisen syntisyys vinouttaa vääjäämättä ajattelukykyämme kaikissa asioissa, myös suhteessa luontoon ja tieteelliseen tutkimukseen. Tästä johtuen tarvitaan tarkkaa tieteen menetelmien ja yhteisön rakenteiden suunnittelua, jolla ihmisen tiedonhankinnan lieveilmiöitä kuten puolueellisuutta ja totuuteen kohdistuvan rakkauden puutetta voidaan korjata.

Tämä suhteutuu kiinnostavalla tavalla sananvapauden teologiaan. Syntiinlankeemuksesta seuraa vääjäämättä se, että ihmiset tulevat käyttämään myös sananvapautta syntisellä tavalla, tehden virheitä esimerkiksi loukkaavien tai totuudesta poikkeavien sanojen kautta. Samaan aikaan, kuten varhaisen tieteen pioneerit tunnistavat lankeemuskäsitykseen nojaten, tarvitsemme kuitenkin sananvapautta myös tunnistaaksemme tällaiset virheet ja voidaksemme korjata niitä. Virheiden ja väärinkäytösten mahdollisuus ei myöskään koske vain jotakuta muuta, vaan meistä jokaista, asiantuntevintakin tutkijaa. Siksi meidän ei tule sulkea mahdollisuutta kritiikiltä myöskään silloin, kun ajattelemme vahvasti olevamme oikeassa. Kuitenkaan tiedeyhteisössä sananvapaus ei tarkoita kaaosta, vaan järjestäytynyttä keskustelua, jossa esimerkiksi asiantuntemusta ja luotettaviksi osoittautuneisiin menetelmiin perustuvia argumentteja arvostetaan yli asiantuntemattomien mielipiteiden.

Kristillisestä ihmiskuvasta, tieteestä ja ihmisoikeuksista aikanaan käydyssä keskustelussa vaikuttaa olevan aineksia pohdittavaksi myös nykypäivän kannalta. Mitä esimerkiksi tänään ovat ne jumalat, jotka vaativat uskollisuuttamme ja joita ei saa kritisoida? Onko meillä uskonnollisia tai ideologisia näkemyksiä, joiden katsomme pitävän yhteiskuntaamme pystyssä, ja missä määrin voimme sallia poikkeamisen niistä? Jos vain pakotamme ihmisiä ajattelemaan tietyllä tavalla, eikö tämä johda vääjäämättä vastareaktioon? Tertullianus sanoisi, että riittävän vahva ja tosi Jumala kyllä kestää myös erimielisyyden, ja ymmärtää ihmisen sisäisten ajatusten olevan arvokkaampia kuin heidän pakottamisensa samanmielisyyteen. Asiat, joihin todella uskomme, siirtyvät yli sukupolvien paremmin kuin pakkosyötetyt näkemykset. Jos jokin asia on meille ja yhteiskunnallemme luovuttamattoman tärkeä, se ansaitsee siis tulla puolustetuksi asiaperustein. Toisaalta lankeemuksen perusteella teologisesti on kuitenkin totuttu argumentoimaan myös, että yhteiskunta tarvitsee lain ja järjestyksen. Sama näkyy myös tiedeyhteisön käytännöistä. Sananvapaus ei tarkoita sitä, että kaikki puhutut ajatukset olisivat samanarvoisia. Esimerkiksi hyvän keskusteluympäristön ylläpitäminen, eri ryhmien välisen luottamuksen rakentamiseen, asiantuntijuuden arvostaminen, koulutukseen panostaminen ja muut vastaavat tekijät auttavat hyötymään sananvapaudesta.

Sananvapaus teologian, filosofian ja luonnontieteen keskustelukysymyksenä

Vaikka olen tässä keskittynyt ihmiskuvan ja ihmisoikeuksien teologianhistorialliseen taustaan, en kuitenkaan tarkoita, ettei moderni filosofinen ja tieteellinen keskustelu olisi tuonut niiden ymmärrykseen myös paljon uutta. Esimerkiksi sananvapauden suhteen on empiirisesti ja filosofisesti tutkittavissa oleva kysymys, miten kulttuurimme voi vinouttaa keskustelua ja tiedonhankinnan ympäristöämme. Vaikkapa ihmisten ja medioiden jakautuminen tiukasti eri poliittisiin leireihin tapaa syventää jakolinjoja, tiukentaa mielipiteitä ja saa ihmiset uskomaan helpommin valeuutisia. Justin McBrayer (2020) on kuvannut tämän taustalla olevia mekanismeja tarkemmin lukuisiin tutkimuksiin vedoten. Käytännössä kyse vaikuttaa olevan esimerkiksi siitä, että erimielisten puuttuminen joukosta johtaa siihen, ettei oman ryhmän kannalta suosiollisia mielipiteitä kyseenalaisteta niin paljon, eikä keskusteluun tule samassa määrin tasapainottavia näkökulmia.

Tiedonhankinnan kannalta sekä asiantuntijuuden kunnioittaminen että turvallinen mahdollisuus erimielisyydestä kertomiseen ovat olennaisia. Yksi ihmislajin menestystekijöistä on ollut kyky yhteistoimintaan myös tiedonhankinnassa – kukaan meistä ei voi olla yksin kaiken asiantuntija. Toisaalta myös liiallinen mukautuvuus toisten mielipiteisiin voi olla haitallista. Psykologi Solomon Aschin (1956) kokeet mukautuvuudesta ovat tästä klassinen esimerkki. Koehenkilöille näytettiin kaksi eripituista viivaa, joista tehtävänä oli tunnistaa pidempi. Tämä oli helppo tehtävä, sillä viivat olivat selvästi eripituisia. Kun verrokkiryhmässä koehenkilöt laitettiinkin vastaamaan yhdessä näyttelijöistä koostuvan (virheellisen vastauksen antavan) ryhmän kanssa, antoikin 75 % koehenkilöistä väärän vastauksen eli mukautui selvästi virheelliseen ryhmän mielipiteeseen (ks. myös Bond & Smith 1996). Vinoumien välttämiseksi älyllisen kulttuurin pitäisi siis toisaalta kunnioittaa asiantuntijuutta, toisaalta mahdollistaa myös erimielisyys. Monet tutkimukset (ks. Levy 2019, Mercier 2017) kertovat siitä, että luottamuksemme muihin on hyvin helppo menettää, jos esimerkiksi toteamme, että meille totena esitetyt mielipiteet perustuvat epärehelliseen todistusaineiston valikoimiseen tai pakottamiseen.

Yhteisön merkitystä tiedonhankinnalle kuvaavassa sosiaalisessa epistemologiassa on samoin viime vuosina puhuttu tekijöistä, jotka saattavat vinouttaa ryhmien tiedonhankintaa. Asia ei sinänsä ole uusi – esimerkiksi Bertrand Russell (1922) valitti oman aikansa ajattelun vapautta toteamalla, että ”on selvää, ettei ajattelu ole vapaata, jos jossain kiistassa kaikki yhden puolen perusteet esitetään jatkuvasti niin puoleensavetävästi kuin mahdollista, kun taas toisen puolen perusteet voi selvittää vain ahkeran etsinnän avulla.” Russell tarkoitti tällä erityisesti ateismin ja pasifismin perustelemisen vaikeutta, mutta katsoi jokaisesta yhteiskunnasta löytyvän vastaavalla tavalla esimerkkejä ajatuksista, joilta ihmisiä koitetaan varjella. Jossain epäilyksenalaisena voi olla pasifismi, toisaalla protestantismi, kolmannessa vaikkapa kommunismi tai kapitalismi.

Voimme perustellusti olla sitä mieltä, että kaikki ajatukset eivät ansaitsekaan yhtä suurta tilaa vaikkapa koulutuksessa: ei kai esimerkiksi litteän Maan puolustajien näkemysten käsittelyyn tarvitse käyttää peruskoulussa paljoakaan aikaa (vaikka se kenties voisi olla hyödyllistä). Samalla täytyy kuitenkin tunnustaa, että joskus keskusteluympäristö kuitenkin voi kieltämättä vääristyä tavalla, joka haittaa totuuden pääsyä esiin ja tekee epäoikeudenmukaisesti tilaa vain tietyn yhteiskuntaluokan tai poliittisen ryhmittymän näkemyksille. Näin voi tapahtua esimerkiksi, jos huomioimme pelkästään länsimaisten keskiluokkaisten ja yliopistokoulutettujen ihmisten kokemukset, jättäen vaikkapa maailman köyhien kokemukset kuulematta. Sama näkyy myös Raamatussa esimerkiksi epäilyssä ”voiko Nasaretista tulla mitään hyvää” (Joh. 1:45) ja siitä, kuinka Kristuksen risti oli maailmalle hullutus (1. Kor. 1:18). Nykyisessä keskustelussa samasta ilmiöstä puhutaan “tiedollisen epäoikeudenmukaisuuden” (epistemic injustice, mm. Fricker 2007) nimellä.

Yksittäisiä oikeuksia ja oikeustapauksia koskevan keskustelun taustalla on suuria aatevirtauksia, erilaisia käsityksiä esimerkiksi ihmiskuvasta ja siitä mitä hyvä elämä on. Siksi tarvitsemme edelleen teologista, tieteellistä, filosofista ja poliittista ymmärrystä ihmisyydestä. Umpisolmujen ratkaisu edellyttää paluuta perustuksiin ja perinteen suhteuttamista nykypäivään. Pyrkimys eteenpäin on hyvä, mutta toisaalta irrottautuminen menneisyydestä voi kuitenkin johtaa samojen virheiden toistamiseen edistyksen nimissä.

E.V. Rope Kojonen toimii systemaattisen teologian tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuus

Asch, Solomon. 1956. ”Studies of Independence and Conformity: A Minority of One against a Unanimous Majority”. Psychological Monographs 70(9): 1–70.

Bond, R. & P. B. Smith, 1996. “Culture and Conformity: A Meta-Analysis of Studies Using Asch’s (1952b, 1956) Line Judgement Task”. Psychological Bulletin. 199: 111–137.

Fricker, Miranda. 2007. Epistemic Injustice: Power and the Ethics of Knowing. Oxford University Press.

Glover, Jonathan. 2005. Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like.

Harrison, Peter. 2009. The Fall of Man and the Foundations of Science. Cambridge University Press.

Hart, David Bentley. 2010. Ateismin harhat. Perussanoma.

Holland, Tom. 2019. Dominion: The Making of the Western Mind.

Kojonen, E. V. Rope. 2021. Luominen ja evoluutio: Miten usko ja tiede kohtaavat. Gaudeamus.

Locke, John. 1689. “A Letter Concerning Toleration.” https://www.earlymoderntexts.com/assets/pdfs/locke1689b.pdf

McBrayer, Justin. 2020. Beyond Fake News. Finding Truth in a World of Fake News. Lontoo: Routledge.

McIntyre, Alasdair. 1981. After Virtue: A Study in Moral Theory. University of Notre Dame Press.

Plamenatz, John. 1963. Man and Society: A Critical Examination of Some Important Social and Political Theories from Machiavelli to Marx. Addison-Wesley Longman Ltd.

Ruse, Michael. 2016. Darwinism as Religion: What Literature Tells Us about Evolution. Oxford University Press.

Russell, Bertrand. 1922. Free Thought and Official Propaganda. B. W. Huebsch. https://users.drew.edu/~jlenz/br-free-thought.html

Siedentop, Larry. 2014. Inventing the Individual: The Origins of Western Liberalism. Belknap Press.

Vainio, Olli-Pekka. 2020. ”Kuinka kristinusko muutti maailman.” Areiopagi.fi. https://www.areiopagi.fi/2020/01/kuinka-kristinusko-muutti-maailman/

Visala, Aku. 2015. ”Olenko aivot ja jos olen, mitä se voisi tarkoittaa.” Areiopagi.fi. https://www.areiopagi.fi/2015/08/olenko-aivot-ja-jos-olen-mita-se-voisi-tarkoittaa/

Weithman, Paul. 2014. “Augustine’s Political Philosophy.” Teoksessa David Vincent Meconi & Eleonore Stump, toim. The Cambridge Companion to Augustine. Cambridge University Press. 231–250.

Wilken, Robert Louis. 2019. Liberty in the Things of God: The Christian Origins of Religious Freedom. Yale University Press.

Artikkelikuva: Warren Umoh on Unsplash.com