EU ja kansallisvaltiot – yhteiset vai erilaiset tavoitteet

Jouko Jääskeläinen, VTT

Euroopan Unionin roolia suhteessa kansallisvaltoihin sekä Unionia eräänlaisena kansallisvaltion erityisenä muotona kuvaava artikkeli on osa laajempaa tutkielmaa ”Isänmaallisuus yhdentymisen ja kansallismielisyyden puristuksessa” (Sallux & Ajatushautomo Kompassi 2021).

Kansallisvaltiot on nähty nationalismin toteuttajina. Nationalismin ideaalinen tavoite olisi se, että jokaisella olisi oma isänmaansa. Näin voitaisiin välttää monia kansojen sisäisiä ja välisiä ristiriitoja.

Kansallisvaltiossa elävä voi ajattelutavaltaan olla myös globalisti. Silloin tavoitteena korostuu kaikkien ihmisten yhteisen maailman hyvä tai ainakin unelmointi siitä. Määritelmällisesti tämä ei tietenkään ole nationalismia.

Euroopan Unioni on nähty globaalien tai ainakin eurooppalaisten ongelmien ratkaisijana.

Tässä kirjoituksessa pyrin katsomaan Euroopan unionia ikään kuin kansallisvaltiona – mitä tehtäviä se voi täyttää ja mitä asioita se saattaa tulla heikentäneeksi tai tuhonneeksi. Onko EU:sta siis hyötyä vai haittaa?

Arvioin EU:ta samoilla kriteereillä kuin kirjassani arvioin kansallisvaltio Suomen historiaa. Kriteereitä eli hoidettavia elämänalueita on seitsemän.

  1. Luonnon tarjoamat olosuhteet ja ihmisten niihin tekemät kehittämisprosessit (lyhyesti: resurssit).
  2. Suhteet muihin kansoihin ja niiden suhteet arvioitavaan kansaan eli ulkopolitiikka itse ja toisten tekemänä (lyhyesti: ulkosuhteet).
  3. Säännökset ja kansan sisäiset menettelyt talouden moraalia koskevissa asioissa (lyhyesti talousmoraali).
  4. Yksilöiden suhde toisiin ihmisiin ja oman elämän eettiset valinnat (lyhyesti: yksilömoraali).
  5. Tapa toteuttaa kansan ja yhteiskunnan lakeja ja toimintoja, minkä verran tarvitaan instituutioita ja minkä verran kansalaiset itse niitä yhteisten moraalisten periaatteiden mukaan toteuttavat (lyhyesti: yhteisöllisyys).
  6. Miten tieteellinen tieto ja uskonnollinen usein ilmoituksella perusteltu tieto yhteiskunnassa käsitellään ja pidetään toimintaa ohjaavina periaatteina (lyhyesti: tiede ja usko).
  7. Mitä ajatuksia kansan piirissä on paremmasta tulevaisuudesta, mahdollisuudesta saada se aikaan, tai mikä elin tai henkilö voi toteuttaa paremman tulevaisuuden (lyhyesti: tulevaisuus).

EUROOPAN UNIONI: PAN-EUROOPPA VAI KANSALLISVALTIOIDEN LIITTO

Päädyin isänmaallisuutta ja nationalismia koskevissa käsityksissä kolmijakoon: globaali, perinteinen ja kansallismielinen tulkinta kansakunnasta ja isänmaasta.

On aika haasteellista arvioida, miten EU:n toiminta suhtautuu erilaisiin isänmaan tulkintoihin. Eihän EU:ta ole tehty yksittäisten maiden asioiden hoitajaksi vaan koko Eurooppaa hyödyntämään.

Silti asiaa on hyvä pohtia, koska EU on sittenkin valtioiden yhteistyötä eikä ainakaan vielä yksi kansakunta.

Tuottaako EU siis jollekin näistä erilaisista isänmaanäkemyksistä lisäarvoa vai muuttaako se jäsenvaltioiden – jotka periaatteessa ovat kansallisvaltioita – haasteita ja tehtäviä?

Kysymyksen voi esittää provokatorisesti: onko EU paneurooppalainen liike vai kansallisvaltioiden turva pahassa maailmassa? Vastaus on varsin selvä: ei kumpaakaan. Mutta aineksia molemmista siinä on.

Euroopan Parlamentin jäsenenä toiminut Hannu Takkula (1963–) muistuttaa, mitä itävaltalainen filosofi ja totalitarismin vastustaja Richard Coudenhove-Kalergi (1894–1972) ajatteli paneurooppalaisuudesta. EU:n tehtävänä oli toimia itsenäisten valtioiden muodostamana valtioliittona, kestävällä ja yhtenäisellä arvoperustalla. Yhteiskunnan talouden ja elämän kaaos on aina välillistä seurausta moraalin luhistumisesta. Laajalta perinteiseltä eurooppalaiselta arvoperustalta nouseva etiikka voisi korjata aikamme ongelmia.

Mihin EU:n tulee käyttää aikansa ja voimansa, niin että siitä olisi lisäarvoa eikä lisävaivaa sen jäseninä oleville kansallisvaltioille? Professori ja eurooppa-aatteeseen paneutunut Heikki Mikkeli pohtii perinteistä kansallisuusaatetta ja kysyy, eikö ”ajatus yhteisestä poliittisesta kansalaisuudesta olisi kuitenkin varmempi tie ’yhteisen eurooppalaisen perheen’ rakennustyössä”.

Katsomme seuraavassa EU:n luonnetta tässä ongelmakentässä seitsemän kriteerin avulla.

1. Mihin EU:ta tarvittiin

Keskustavaikuttaja ja päätoimittajana pitkään työskennellyt Kari Hokkanen (1943–) arvioi vuonna 2009 Suomen (tuolloin viisitoista vuotta jatkunutta) EU-jäsenyyttä. Hän muistutti erityisesti suomalaisten peloista ja etukäteisestä kritiikistä. Johtopäätös oli, että asetelma oli edennyt odotetusti ongelmineen ja mahdollisuuksineen.

Vastaus EU-jäsenyyteen olisi ainakin hänellä edelleen, vuonna 2009, ei. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi EU:sta eroamista. Rakenteet ovat jo kasvaneet niin syvästi yhteen. Suomi liittyi kansanäänestyksen ja eduskunnan päätöksen myötä EU:hun 1.1.1995 sekä sittemmin euroalueeseen 1.1.1999 ja euron käyttöön 1.1.2002.

Suomalaista keskustelua vuodelta 1994 muistellessa voi todeta, ettei kansalaisilla laajasti voinut olla aivan tarkkaa analysoitua kuvaa sitä, mihin EU:ta tarvitaan. Siksi ainakin jälkikäteen on mietittävä, mihin EU:ta oikeasti tarvittiin ja tarvitaan sekä miten voidaan rajata pois sellaiset hankkeet, joihin EU ei tuo lisäarvoa.

Usein juuri Euroopan unionin parlamentin vaalien alla populistiset äänet ihailevat ajatusta katsoa omaa etuaan patriotismin tunnuksen alla. Mutta täytyykö patriotismin ja solidaarisuuden olla molemminpuolisesti toisensa poissulkevia? Onko oikein sitoutua omaan kansakuntaansa, patriotismiin vai kaikkien Euroopan maiden solidaarisuuteen?

Kun elämme tietyn alueen tai kansakunnan kontekstissa, on luonnollista kokea tunnetta kuulumisesta tiettyyn kansaan ja toivoa sen parasta, toteaa Rosemary Caudwell. Jos on vihamielisyyttä tai puuttuu myötätuntoa kansallisen ryhmän ulkopuolisia kohtaan, on kyseessä liiallinen nationalismi.

Euroopan unioni on selvästikin syntynyt ulkosuhteita ja rauhaa hoitamaan, resurssit eli luonto ja toimeentulon osatekijät on ollut sille vahva toiminta-alue nimenomaan markkinoiden sääntöjen luomisen kautta. Nehän ovat osin talouden moraalin kysymyksiä.

EU on ollut rauhan projekti, mutta se syntyi myös toimimaan nationalismia vastaan Euroopassa, joka oli käynyt kaksi hirveää maailmansotaa omalla alueellaan, pitkälti äärimmäisten nationalismien aiheuttamina.

Voidaan myös kysyä sitä, tarvitaanko EU:ta toimimaan kansallisvaltioiden yhteenliittymänä muita yhteenliittymiä vastaan. Suomalaisessa kontekstissa turvallisuuspolitiikka ratkaisi kansanäänestyksen EU:hun liittymisen hyväksi. Nykyhorisontista voimme yhä todeta, että suurvaltojen entistä enemmän hallitsemassa maailmassa EU voi hyvinkin olla juuri se toimija, joka auttaa kansallisvaltioita niiden omien suvereniteettien ylläpitämisessä.

Onko EU tarpeellinen talouden ongelmien hoitajana?

Vasemmiston mielestä EU on liian kapitalistinen. Siksi tarvitaan ay-liike ja sosiaalinen Eurooppa, johon nyt pyritään EU:n jäsenenä. Voimme myöntää, että rajussa kansainvälisessä talouden kilpailussa joskus ihanteellisuuteen taipuvaiset eurooppalaiset maat tarvitsevat yhteistä voimaa kaupallisten etujensa oikeudenmukaiseksi hoitamiseksi. Tämä epäilemättä oli jo varhain perustajien mielessä.

Tähän asiaan liittyy kysymyksiä EU:n jäsenmaiden reilun kaupan ja toiminnan säätämisestä. EU:ssa on liian keskitetty valtarakenne, kokevat monet. Siksi tarvitaan vahva paikallinen taso. Samalla koetaan, että on tarvetta myös suurille päätöksille. Nämä näköalat ovat osin ristiriidassa keskenään.

Talouden ulkopuolisten elämänalueiden moraalikysymysten osalta — talouden eettiset kysymykset kansallisvaltioiden sisällä, kysymys kansalaisten moraaliarvoista, yhteisöllisyydestä ja elämännäkemysten syvimmistä juurista — päätökset eivät kuulu EU:lle. Näiden asioiden ohjaamiseen sitä ei ole perustettukaan.

Joskus silti näyttää, että kansainvälistä foorumia käytetään omien näkemysten edistämiseksi myös eettisyyteen liittyvissä asioissa. Kaiken kaikkiaan EU puolivaltiona ja monikansallisena elimenä on mielenkiintoinen, koska siitä useimmat yhteiskunnalliset ja poliittiset ryhmät löytävät jotakin puolustettavaa tai liittoutumisen arvoista.

Ympäristöasioissa, sosiaalisessa eheydessä, kaupan tehokkuudessa ja vapaudessa, kilpailun oikeudenmukaisuudessa, suojana islamia tai Venäjän vaikuttamistavoitteita vastaan löytyy yhteisiä säveliä. Siksi suoranainen EU-vastaisuus on jäänyt lähinnä kansallismielisten voimien varaan.

Vuoden 1989 jälkeen Itä-Euroopan demokratialiikkeet olivat huomattavan rauhanomaisia. Tuo myönteinen henki on paikoin muuttunut toiseksi, ja asennoitumiset ovat siirtyneet vapausaatteista ja edustuksellisesta hallintatavasta kohti etnistä partikularismia ja aggressiivista nationalismia. Nämäkin näkökohdat pakottavat kysymään, mihin ja millaista EU:ta tarvitaan.

2. Euroopan unioni tutkimukseni seitsemällä kriteerillä arvioituna

Kansallisvaltio tai mikä muu tahansa valtio tai yhteiskunta on määritelmäni mukaan hyvä toimija, jos se kohtuullisessa määrin selviää kaikkien seitsemän kriteerin mukaan. Kääntäen: mikä tahansa toimija voi olla ongelmallinen, jos yksi tai useampi näistä elämänalueista aiheuttaa ongelmia.

Euroopan unionia voi verrata kansallisvaltioon ajatuksellisesti, vaikka olemme jo edellä rajanneet siltä pois eräitä toimintoja. Kriteerimme yksi eli luonnonolosuhteiden tila on tärkeä asia EU:n sisällä.

EU tietenkin toimii omien luonnonolosuhteittensa keskellä. Ne vaihtelevat, eikä niihin voi paljon vaikuttaa. Teknistä kehitystä voidaan tehokkaasti edistää yhteishankkein. Teknologian avulla luonnosta saadaan enemmän irti, ja toiminnallamme voimme myös vahingoittaa luontoa. EU:lla on korkeat luonnonsuojelun ja ympäristön tilan parantamisen kriteerit, mutta paljon on vielä tehtävää varsinkin käytännön toimissa.

Olennainen kysymys on, tasoittaako EU niitä eroja ja riskejä, joita sen jäsenvaltioilla on eri materiaalien saamisessa sekä normaaleina että poikkeusaikoina. Kriteerin yksi eli luonnonolojen ja resurssiemme hoitamisen suhteen mielestäni EU saa sekä rakenteellisesti että käytännöllisesti hyvän arvosanan. Se on sen ominta toiminta-aluetta.

On hyvä syy todeta, että hyvien naapurisuhteiden aikaansaaminen on EU:n avaintehtävä ja että siinä se on onnistunut varsin hyvin. Yhtä tärkeitä ovat suhteet naapureihin. EU ei ole ollut kovin vaikea naapuri. Sen käyttäytyminen ulkosuhteissaan hankaliakin toimijoita kohtaan on ollut varsin maltillista. Sen alueelle on otettu maahanmuuttajia ja pakolaisia.

Väkivallan käyttämisen sijaan EU on pyrkinyt rakentamaan rauhaa sen ulkopuolisillakin alueilla. Kehitysyhteistyössä se on jopa maailman vahvin toimija. Ihannetilassa ei tarvittaisi armeijoita ja väkivallan torjuntaa.

Arki on asia erikseen, ja EU on tässä suhteessa jonkin verran ongelmallisessa tilassa. Sen sotilaallinen voima on jäseninä toimivien kansallisvaltioiden voimaa, ja yhteinen puolustus toteutuu järjestössä, jossa vain osa jäsenistä on mukana. Naton rooli on muutosprosessissa. USA on pyrkinyt vähitellen vetäytymään Euroopasta, vaikka viime aikojen (presidentinvaalien 2020 jälkeen) virta on taas vienyt uuteen suuntaan. Merkittävä ydinasevalta Iso-Britannia hankaloitti Brexitin myötä ainakin joidenkin toivoman ns. kovan turvallisuuden rakentamista.

Ehkä toimivinta olisi, jos EU:n jäsenmaiden omien armeijoiden kautta rakennettaisiin turvallisuusjärjestelmä, jossa erilaisin poolein ja yhteistyöjärjestelyin turvattaisiin tarvittaessa nopea yhteinen väliintulo ongelma-alueille ja varauduttaisiin ennalta ehkäisevästi aseellisiin uhkiin. Päätösvalta olisi edelleen jäsen- eli kansallisvaltioilla.

Silloin emme Suomessa olisi itä-länsi-jaon mukaisesti liittoutuneita, ja perinteisellä liittoutumattomuudella olisi edelleen oma positiivinen signaalinsa.

Yleisellä tasolla EU:n eettisyyden juuret ovat moninaiset. Siellä näkyy ja löytyy kreikkalainen rationaalinen ajattelu, roomalainen hallinto, kristillinen ja raamatullinen maailmankuva ja arvot, valistus sekä sekulaari suhtautuminen tieteeseen, politiikkaan ja julkiseen elämään. Onko EU ja Eurooppa kulttuurinen vyöhyke tai kulttuurien perhe, kysyy Evert van de Poll. Näkyykö siinä idea yhteisestä kodista tai perheestä? Eurooppa on osa länttä, mutta samalla sen ongelmana saattaa olla jakautuminen meihin ja muihin. On vaara, että korostetusti eurooppalaisilla arvoilla teemme juuri erottelun me/muut. Voidaan kysyä myös, viekö globalismi ja siinä yhtenä toimijana Euroopan unioni meitä takaisin feodalismiin vai humaaniin maailmaan. Humaanissa maailmassa kannetaan ympäristövastuuta ja muita huolia kokonaisuudesta, maailmasta ja kansojen perheestä. Mikä on Euroopan unionin etiikka käytännössä? Yhteispelin sääntöjä todella tarvitaan myös etiikkaan. 

Paljon aikaa on jo kulunut siitä, kun Tonavan jokaisen mutkan takana odotti uusi tullinkerääjä. Mitat, painot, tullit, arvonlisäverot ja lukemattomat muut säännökset on standardoitu, ja kauppaa voidaan pääsääntöisesti käydä ilman turhia rajoitteita. Samalla nähdään, että taloudellisesti oikeudenmukaisen maailman — työnteko, yrittäminen, epäonnistuneille mahdollisuus uudelleen aloittamiseen — luominen on EU:llekin haasteellista.

Paikallinen, kansallinen ja pitkistä osaamisen ja osaamattomuuden perinteistä johtuva yhdenvertaisuuden puute on arkipäivää. Yleensä heikoimmat alueet kärsivät eniten, erityisesti kriisien kohdatessa.

EU:n tuki- ja budjettipolitiikka on perinteisesti korostunut maataloudessa — sitä onkin sanottu maailman suurimmaksi maatalouden tukimekanismiksi. Tämä on ymmärrettävää suhteessa maailman suuriin toimijoihin, mutta se myös ohjaa kansallisia valintoja ja toimia. Jos pidetään hyvänä kansainvälistä ohjausta, niin tässä sitä todellakin toteutetaan.

Kansallisvaltion ihanteen kannalta tilanne ei ole ongelmaton. Kokonaisuutena voi todeta, että osassa hyvän yhteiskunnan toiminta-alueista EU:lla on perustellusti toimivaltaa.

  • EU mahdollistaa kansallisvaltioiden toimintaa ja itsenäisyyttä turvaamalla rauhaa, luomalla toimivia sääntöjä kauppaan ja korjaamalla ilmastoon, väestön liikkeisiin ym. asioihin liittyviä säännöksiä. Se rajoittaa erilaisia paineita, joita kansallisvaltioille syntyy tai on syntynyt.
  • Se on enemmän globalisoiva toimija kuin perinteisen itsenäisyysajattelun tai varsinkaan kansallismielisyyden korostaja. Se saattaa olla joissakin asioissa piiloisen kansallismielisyyden edistäjä pitäessään yllä rajoja muuhun maailmaan sekä mahdollistaessaan kansallismieliset keskustelut jopa EU-parlamentissa.
  • Joutuessaan tai pyrkiessään laajentamaan toimivaltaansa ja toimialueitansa EU on globalisoiva toimija. Hans-Gert Pöttering muistuttaa, että myös tulevaisuudessa tarvitsemme Euroopan unionin, jonka toimia ohjaa selvä tunne siitä, mikä on oikein. Politiikkamme on kuvastettava arvoja, vapautta, oikeusvaltioperiaatteen toteutumista, solidaarisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Toimintamme on oltava tarpeeksi vahvaa, jotta voimme saavuttaa päämäärän.

Talouskriisit ovat joidenkin mielestä muistuttaneet siitä, että EU-maiden kesken tarvitaan tiivistä talouspoliittista koordinaatiota ja vahvaa yhteistä finanssivalvontaa. Silti talouspoliittisen koordinaation ei tarvitse olla eikä EU:n perusajatusten mukaan pidä tai saakaan olla ylikansallinen taloushallitus.

Eurooppa ja sen kansat eivät ole historialtaan yhdenmukaisia poliittisessa, kulttuurisessa ja uskonnollisessa suhteessa. Monimuotoisuus on perua jo varhaisempien muuttovirtojen ajalta. Ján Figel muistuttaa tavoitteesta luoda Euroopan kansojen keskuuteen todellinen tunne kuulumisesta yhteiseen alueeseen.

Susanna Kokkonen kysyy, miksi vaikuttaa siltä, että nykyeurooppalainen kunnioittaa kyllä kaikkien muiden kulttuurien paitsi omansa arvoja. EU:n perustuslakiin liittyneen keskustelun yhteydessä juutalaiskristillinen arvopohja haluttiin painaa unohduksiin uutta eurooppalaista identiteettiä etsittäessä.

Mitä oikeasti pitäisi vastustaa? Ainakin kunniamurhia ja sukuelinten silpomista sekä ihmiskauppaa. Kun ajattelemme Euroopan tulevaisuutta, on oleellista, että peräänkuulutamme moraaliarvoja, yksilönvapautta ja toisaalta sitoutumista yhteisön jäseneksi positiivisessa mielessä. Olemme yksilöitä oikeuksinemme mutta samalla moraalisessa mielessä veljiemme vartijoita.

Parag Khanna ja Alpo Rusi muistuttavat suurista näköaloista. Vaikutusvaltansa vahvistuttua EU voisi näyttää maailmalle suuntaa turvallisuutta, kaupankäyntiä ja ilmastonmuutosta koskevissa asioissa. Se voisi kehittyä uudenlaiseksi suurvallaksi. Maailmanlaajuistuminen edellyttää tasapainon vuoksi paikallistason organisaatiota. Uskottavasti toimiva EU voisi asettaa eri osa-alueilla kunnianhimoisia tavoitteita. Toivottavaa olisi, että kolmen poliisin — USA, Kiina ja EU — joukossa paras uskottavuus olisi EU:lla. Jos maailman ongelmat jatkuvat nykyisellään, EU:ta tarvitaan aineellisen elämän asioiden turvaamisessa ja kaupan pelisääntöjen luomisessa ja vahvistamisessa sekä tietenkin rauhan asialla.

Muiden hyvään yhteiskuntaan kuuluvien toiminta-alueiden kohdalla voi asettaa suuria kysymysmerkkejä, joita arvioimme myöhemmin.

3. EU:n rakenteen moninaisuus

On syytä muistaa erot EU:n sisäisissä instituutioissa, varsinkin komission, neuvoston ja parlamentin kesken. Aluksi EU oli kuuden valtion yhdessä perustama järjestö, joka hoiti tiettyjä asioita alkaen hiilen ja teräksen tuotannosta ja kaupasta. Vuosikymmenten myötä sen eri toimijat ja aivan uudet tasot ovat etsineet omia toteutusteitään. Jos ajattelemme jakoa globalismi, perinteinen kansallisvaltioissa toteutettava isänmaallisuus sekä kansallisvaltioita vahvasti varjeleva kansallismielisyys, niin Euroopan parlamentti kiistämättä on kaikkein globalistisin elin EU:ssa.

Yleensä parlamentti ensimmäisenä äänestyksin ja kannanotoin edistää koko Euroopan tasolla tavoiteltavia asioita. Euroopan parlamentin jäseniksi näyttää olevan erityistä halua paitsi kansallisesti tunnetuilla poliitikoilla, myös Euroopan ja jopa koko maailman kannalta asioita ratkaisemaan pyrkivillä henkilöillä. Toisaalta parlamentissa on jäseniä, jotka haluavat estää kansallisvaltioiden näivettämistä. Tietenkin siellä on myös keskitien kulkijoita. Parlamenttiin siis heijastuvat ne väittelyt, joita jäsenvaltioissa käydään. Muita näkökulmia löytyy arvioitaessa komission eli EU:n virkamiesjohdon sekä ministerineuvoston eli jäsenmaiden ministeritason edustajista kokoonpantujen elinten toimintaa. Komissio ajaa jo luonteensa vuoksi yhdentymistä. Suuressa kuvassa komissiota voi myös pitää globalistisena.

Komissaarien valinta toistaiseksi kaikista valtioista on omiaan vahvistamaan eri kansojen sitoutumista järjestelmään. Komission edellytetään tekevän yhteisiä esityksiä. Ministerineuvostossa on lähtökohtana, että jokainen yksittäinen jäsenvaltio voi tuoda omat näkemyksensä esille. Korkeimmalla tasolla valtioiden päämiesten eli käytännössä pääministerien kokous linjaa merkittävimmät asiat.

Päämiesten kokouksella on tietenkin vahva paine toimia koko alueen asialla, ja se saa samalla globalistisia piirteitä. Mukaan pääsevät kuitenkin kansallisvaltioiden korostukset. Näiden ristipaineessa ratkaisuja tehdään. Monimutkainen järjestelmä enemmistö-, määräenemmistö- ja yksimielisyysvaatimuksineen vaikeuttaa päätöksenteon arviointia. Varsinaiset väännöt neuvotteluissa käydään salaa julkisuudelta.

Euroopan Keskuspankin tehtäväkenttä on siinä määrin rahapolitiikkaan keskittyvä ja sääntömääräinen, että se ei helposti asettaudu tähän arviointiin. Yhteinen valuutta, euro, on kuitenkin vahvasti globalisaatiota vahvistava ja siihen ohjaava voima. Tätä vahvistaa rahapolitiikan keinojen käyttö talouden kriisien ja koronakriisin hoidossa. Kokonaiskuvaa monimutkaistaa entisestään se, että nykytilanteessa eräät kansallismielisimmät valtiot ovat suurimpia nettosaajia EU:n budjetista. Ne joutuvat tasapainottelemaan kansallisen päätöksenteon ja kansallisten talouden näkymien kesken.

Keskustelu oikeusvaltioperiaatteesta monine vaiheineen ja kompromisseineen on tästä paljonpuhuva esimerkki.

4. Mikä ei kuulu EU:lle

Henkilökohtaisen tason moraalikysymykset, yhteisöllisyyden vahvistaminen ja muutkin vakaumuksellisuuteen nivoutuvat kysymykset ovat perinteisesti kansallisvaltioiden sisäisiä asioita. Esimerkiksi perheeseen ja uskontoon liittyvät kysymykset kriteerissä neljä on lähtökohtaisesti jätetty kansallisen päätöksenteon puitteisiin.

Euroopassa on kuitenkin keskusteltu esimerkiksi Puolan aborttilaista, vaikka se on kansallinen asia. On nähtävissä pyrkimyksiä hakea oikeudellisia ratkaisuja EU- ja kansainväliseltä tasolta. Suomesta käsin voidaan EU:lle tehdä valituksia ja vetoomuksia. Erikseen ovat ihmisoikeusvalitukset ja -kantelut YK:n ja Euroopan neuvoston puitteissa sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Työmarkkina-asioissa on käytettävissä Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea, muutaman mainitakseni. Päätöksissä kuitenkin korostuu kansallinen päätösvalta silloin kun päätösvalta kansalliseksi on jätetty.

Kysymys yhteisöllisyyden toteuttamisesta on ongelmallinen arvioitaessa EU:n kokonaisuutta. Monet arvokysymykset ja niihin liittyvät toimintatapojen erot ovat EU:ssa ja sen jäsenmaissa sittenkin niin suuria, että enemmän yksimielisyyttä löytyy poliittisten liikkeiden sisällä kansallisesti ja EU-tasolla.

Poliittisten ryhmien sisällä on jako kansallista itsemääräämisoikeutta korostaviin meppeihin ja EU:n valtaa lisäämään pyrkiviin meppeihin. Usein nämä suuntaukset korreloivat muiden arvokysymysten kanssa.

 Yhdentymiskehitystä eniten ajavat ryhmät Esa Erävalo asettaa järjestykseen: 1) Vihreät, Euroopan vapaa allianssi 2) Sosialistit ja demokraatit (SD) 3) Uudistuva Eurooppa (liberaalit) 4) Euroopan kansanpuolueen ryhmä (kristillisdemokraatit), EPP, 5) Vasemmistoryhmä (GUE/NGL) 6) konservatiivit ja reformistit, ECR, 7) Identiteetti ja demokratia. Sitoutumattomien ryhmä muodostuu jäsenistä, joita ei ole otettu muihin ryhmiin.

Globalistisen maailmankuvan ihanteita on yksilöiden laaja mielipiteen vapaus. Globalismi ei ole uusi oksa aatteiden puussa, vaan sillä on monia edeltäjiä, joista yksi on liberalismi. Globalismi on yksi osa liberalistista maailmankuvaa. Liberalismia on monimuotoista, ja se näkyy eri elämänalueilla. Yksilöllisyyden korostus johtaa rajanvetoon siitä, missä asioissa sitten tarvitaan yhteisiä ja moraalisesti sitovia toimintatapoja.

Liberalismin ihanteesta poiketen globalismi voi olla luonteeltaan myös vahvasti yhteen suuntaan ohjaavaa. Tästä kokonaisuudesta on kulttuuritasolla nähtävissä erilaisia pyrkimyksiä. On mahdotonta ajatella, että yksilön moraalia koskevissa ja ihmiselämän tulevaisuutta koskevissa ajattelutavoissa EU voisi tuoda jotakin lisäarvoa. Mikäli EU tähän pyrkisi, se olisi merkittävä muutos EU:n roolissa kohti valtioliittoa.

Mainitsemieni yksilön eettisyyttä, käytännön elämän yhteisöllisyyttä ja arvojen yhtenäisyyttä vaalivien asioiden merkitys ja varsinkin kaikkia koskeva sitovuus on pienentynyt länsimaissa. Liehuvien lippujen aatteellisesta 1920- tai 1930-lukujen maailmasta ei ole kovin paljoa jäljellä. Näitä piirteitä on esimerkiksi Unkarin ja Puolan EU-politiikassa ja sisäpolitiikassa nähty ja usein myös EU:n piirissä kritisoitu.

Nykyään liehuvat liput ovat silloin tällöin esillä erilaisten kulttuuristen alaryhmien toiminnoissa. Yli valtioiden rajojen toimivia poliittisia kokonaisuuksia on myös haluttu vahvistaa, itse asiassa alkuperäisen ”valtioiden liitto” -ajatuksen vastaisesti. Tästä esimerkkinä on EU-tasoisten ehdokaslistojen ehdottaminen EU-vaaleissa. Näillä listoilla olisi oma paikkakiintiönsä, ja ne epäilemättä johtaisivat suurten jäsenmaiden edustuksen vahvistumiseen.

EU ei voi edistää perinteistä kansallisvaltiokohtaista isänmaallisuutta, mutta sallii sen. Toisaalta se voi edistääkin sitä hoitamalla asioita, jotka suojelevat kansallisvaltioiden ydintoimintoja. Isänmaallisuutta voidaan pyrkiä myös heikentämään vaikkapa leimaamalla se kansallismielisyydeksi.

Myönteinen ja vieraanvarainen isänmaallisuus voi parhaimmillaan olla yleinen toimintatapa EU-alueella. Silloin sovitaan, missä asioissa ollaan toisille jäsenmaille erityisesti solidaarisia. Enemmistöihin turvautuvilla päätöksillä sitä vastoin aiheutetaan joskus pikemminkin ongelmia ja pahaa mieltä kansalaisten keskuudessa. Suurin ongelma, jota isänmaan rooliin ajatellun EU:n kohdalla voisi ajatella, on kriisitilanteissa heikentyvä solidaarisuus.

Kun ja jos ei ole uskontoon, kieleen, kokemukseen tai muihin kaikkia koskettaviin siteisiin perustuvaa yhteisöllisyyttä, voi maanpuolustus, yhteisten talousasioiden kuntoon saattaminen, talouden sääntöjen noudattaminen ja talouden yhteisvastuullisuuden toteuttaminen onnistua parhaimmillaankin vain vastavuoroisuuden ja oletetun vastavuoroisuuden varassa.

Uhrautuvaa isänmaallisuutta on nykyisessä EU-asetelmassa vaikea nähdä tai ennustaa kasvavan esiin.

1800-luvulla oltiin pitkään tyytyväisiä Suomen autonomiseen asemaan Venäjän yhteydessä. Hyvä talouskehitys ja varsin rauhalliset olot tukivat tätä tilannetta.

Tänään jollakin tavoin toteutuu sama asetelma ”vaihdettavat vaihtaen”. Monet ovat tyytyväisiä asemaamme Euroopan unionissa, vaikka päätösvaltamme on kaventunut ja taloudelliset velvoitteemme mm. unionin toteuttamien elvytystoimien myötä ovat lisääntymässä.

Vahvistaako tämä asetelma entisestään ääniä ja vaatimuksia hoitaa itse omat asiamme? Näin varmasti käy, jos EU epäonnistuu toimissaan tai lisäksi myös puuttuu asioihin, jotka sille alun perinkään eivät ole kuuluneet.

5. Yhteenveto Euroopan unionista kansallisvaltioiden aseman näkökulmasta

EU ei ole eikä voikaan olla kansallisvaltio. Monessa kohdassa se edistää globalistisia tavoitteita, mutta toisaalta se tukee kansallisvaltioiden toiminnan mahdollisuuksia.

Luonnonvarojen ja elämän edellytysten turvaamisen alueella sillä on sekä edistämisen että varjelemisen tehtävä. Se voi monin tavoin turvata ja jopa tasata elämisen mahdollisuuksia eri valtioissa — eikä yksinomaan EU:ssa vaan laajemminkin.

Ulkosuhteiden ja sisäisen rauhan asioissa EU:n toiminta saa sekä plussia että miinuksia. Se on turvannut sisäisen rauhanedellytyksiä Euroopassa. Se voi tukea ja turvata koko ympäröivän alueen valtioiden rauhan tilaa.

Yllättävän usein jäsenvaltioiden sisällä kuitenkin on rauhattomuutta, johon sen enempää kansallisella kuin eurooppalaisellakaan tasolla ei pystytä tehokkaasti puuttumaan.

Viime aikojen koronalevottomuudet ovat aivan uusi ja osin yllättäväkin ilmiö, eräiden maiden tiettyjen lähiöiden pysyvistä konfrontaation asetelmista puhumattakaan.

Talouden moraalin kriteeristössä EU saa varsin hyvät arvosanat kauppapolitiikan sekä sen toimintaehtojen ja -edellytysten turvaamisesta.

Sen sijaan silloin kun EU astuu finanssipolitiikan eli budjettien alueelle, esittää uusia veroja tai oman budjetin kasvattamista erilaisin maksuin, sen toiminta aiheuttaa enemmänkin epäluuloja pitkän aikavälin pyrkimyksiä kohtaan kuin tyytyväisyyttä ajankohtaisten asioiden hoitoon.

Kiviä kenkiin tuo esimerkiksi Italian ns. harmaan talouden pysyvyys tilanteessa, jossa pohjoisten maiden tukirahat näyttävät suuntautuvan eteläisten maiden talouksien pönkittämiseen.    

Yksilön moraalisiin kysymyksiin EU ei sääntöjensä perusteella voi puuttua. Niillä on kansallinen ja usein myös vakaumuksellinen ja uskonnollinen luonteensa. Moraalikysymyksissä EU:ssa ollaan helposti epäjohdonmukaisia: joskus niihin puututaan, vaikka oikeastaan ei pitäisi puuttua. Tällä elämänalueella on vaikea nähdä EU:ta yhteisöllisyyttä luovana voimana, koska näkökulmia on kovin monia ja erilaisia.  Kaikki edellä oleva yhteensä merkitsee sitä, että EU:n kyky vahvistaa alueen yhteisöllisyyttä on vajavainen.

Yhteisöllisyyttä on vaikea vahvistaa, kun asioita tehdään entistä suurempien instituutioiden piirissä ja ihmisten äänestysaktiivisuus on varsin matala. Seurauksena on helposti eri näkemysten välistä epäluuloisuutta.

EU ei kyennyt liittämään perussopimuksiinsa selkeää mainintaa Euroopan juutalaiskristillisistä juurista. Erilaisten uskontojen lisääntyvä vaikutus ei edistä tuon periaatteen lausumisvalmiutta. Kaiken lisäksi tieteelliseen maailmankuvaan — sisältääpä se sitten radikaaleja ideologisia ulottuvuuksia tai toimii puhtaasti tiedollisena lähtökohtana — ei kuulu arvostaa ja ottaa esille mainitun kaltaisia periaatteita.

Kuvatussa suhteessa Eurooppa on hyvin erilainen kuin USA, joka ainakin toisella puoliskollaan rakentaa elämänsä vahvasti juutalaiskristillisen maailmankuvan varaan — enemmän ja vähemmän onnistuneesti artikuloiden.

Toivo paremmasta esiintyy kyllä EU-puheessa, mutta ihan viisasta sitä ei ole esittää yleisellä tasolla. EU on yhteiskunnallinen toimielin, ei ideologia eikä uskonto. Sen henkinen kosketuspinta ihmisten arkielämään on kovin teknokraattinen.

Isänmaallinen paatos ja lupaus paremmasta kuuluu ihanteellisen isänmaallisuuden kuvaan silloin, kunhan siitä ei tehdä poliittisen agitaation ja harhaanjohtamisen välinettä.

Summa summarum. Euroopan unioni voi, keskittyessään sille kuuluviin asioihin, olla ihanteellisenkin isänmaallisuuden tuki ja auttaja. Unohtaessaan omat jopa kirjoitetut ihanteensa tai siirtyessään itselleen kuulumattomiin asioihin se toteuttaa vanhaa sanontaa: hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas.

Jouko Jääskeläinen on toiminut Suomen kristillisdemokraattisen puolueen edeltäjän Kristillisen Liiton puoluesihteerinä sekä neljä kautta eduskunnan jäsenenä. Hän on myös vuodesta 1989 alkaen ollut Vantaan kaupunginvaltuuston jäsen. Jääskeläinen on valmistunut Tampereelta yhteiskuntatieteiden maisteriksi (1978) ja valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta (2008). Jääskeläinen on European Academy of Sciences and Arts -akatemian kutsuttu jäsen. Lisäksi hän toimii toista kautta Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokouksen jäsenenä. Hän on kirjoittanut seitsemän kirjaa ja työn alla on tutkielma Onko rauha mahdollinen – Perustuslaillisia näkökulmia Lähi-idän kriisiin.

Artikkelikuva: USA-reiseblogger on Pixabay.com