Digitaaliajan talous: Yhteispelien oppimisalustoja vai kilpailuvietin huumaa?
Tapani Köppä, prof. emer.
Digitalisaatio nähdään talouden ja politiikan päätöksentekopiireissä uutena huikeana mahdollisuutena talouskasvun jatkamiseksi entistä kiivaampana. Nykyisenlainen kapitalistinen talouskasvu ei kuitenkaan tuo ratkaisua maailmanlaajuisiin kriiseihin: ilmastonmuutokseen, biodiversiteetin kaventumiseen, varallisuuden keskittymiseen tai asevarustelun ja väkivallankäytön lisääntymiseen. Talouskasvu on osa ongelmaa, ei sen ratkaisu. Digitalisaatio luo kuitenkin markkinataloudelle uutta sisältöä tarjoamalla ihmisille ja yrityksille avoimen pääsyn tietoverkkoihin ja mahdollisuuden sosiaalisten suhteiden solmimiseen ja erilaisten kulttuurien lähentymiseen sekä yhteistä hyvää tarkoittavien tavoitteiden jakamiseen.
Uusliberalistinen käsitys talouden evoluutiosta on perustunut yksilöitsekkyyden ja vapaan kilpailun yhteisvaikutuksena syntyvään taloudelliseen tehokkuuteen. Hyvinvointivaltio leikkasi markkinatalouden voitontavoittelua verotuksen ja sääntelyn keinoin tasa-arvon, yhteishyvän tuottamisen ja jakamisen toteuttamiseksi. Globalisaatio on kuitenkin kiihdyttänyt talouskilpailua ja lisännyt uusiutumattomien luonnovarojen liikakäyttöä, ilmaston lämpenemistä ja elinympäristöjen köyhtymistä. Ihmisen aiheuttama ekokatastrofi uhkaa, ellei kansainvälisin sopimuksin kyetä suitsimaan valtioiden kilpajuoksua kohti yhteisten resurssien hupenemista ja sietämättömäksi kärjistyvää eriarvoistumista. Kilpailun sijaan ja rinnalla myös taloudellisen yhteistoiminnan merkitys voi vahvistua digitalisaation luoman humanistisen yhteenkuuluvuuden pohjalta. Sen vaihtoehtoja ovat tietopääomaeliitin ja superihmisten hallitsema maailma tai katastrofi ja sivilisaation taantuminen.
Uusi humanistinen tietoisuus merkitsee paradigmaattista muutosta. Ranskan vallankumouksen suuri tarina on kietonut vapauden ja tasa-arvon innoittavat tavoitteet yhteen teollisuusyhteiskunnan nousun kanssa. Tunnuksista kolmas, veljeys, on jäänyt unohduksiin. Globalisaation koetinkiveksi näyttää muodostuneen yhteisten tavoitteiden tiedostamisen hataruus. Yhteenkuuluvuuden puuttumisen vuoksi yksilöllinen ahneus ja kollektiivinen holhous ajavat markkinatalouden ja hyvinvointivaltion liittoa näköalattomuuden erämaassa kohti ekologista kriisiä ja sosiaalista jakautumista ja välinpitämättömyyttä. On globaalin veljeyden renessanssin aika.
Digitalisaatio ratkaisuna ja ongelmien osana
Digitalisaatio mahdollistaa tietokoneiden avulla ennennäkemättömien tietomäärien kokoamisen, käsittelyn ja analysoimisen ajantasaisesti ja maailmanlaajuisesti. Internetin kautta yksityisten ihmisten ja ryhmien, yritysten ja valtiotoimijoiden yhteyssuhteet toisiinsa ovat moninkertaistuneet yli kulttuuristen, poliittisten ja sosiaalisten rajojen. Tietokoneille laaditut algoritmit tuottavat informaatiota ja tallentavat sitä pilvipalvelujen muodossa periaatteessa rajattomaan yleiseen käyttöön Big Dataksi kutsuttuna informaatiomassana. Tiedon avoimuudesta, salassapidosta ja tietoturvasta huolehtiminen sekä tiedon väärinkäytön estäminen koettelevat rankasti tietoyhteiskunnan periaatteellisia, juridisia ja käytännöllisiä ratkaisuja.
Jo määritelmällisesti digitalisaatio lisää dataismia, uskoa lukuarvoihin ja niiden käyttöön yhä useammanlaisissa asiayhteyksissä. Tarkkoihin määrällisiin suureisiin uskotaan ja lukuja vaaditaan epämääräisiksi koettujen laadullisten kuvausten sijaan päätösten teon järkeviksi perusteiksi, jos vain lukuja on saatavilla ja laskukaavat tunnetaan. Algoritmien avulla voidaan korvata epäluotettaviksi miellettyjä pehmeitä kokemusperäisiä havaintoja kovilla luvuilla ja laskutoimituksilla. Uuden julkisjohtamisen (new public management) myötä sähköisiin palveluihin siirtyminen rationalisoi tehokkaasti päätöksentekoa, kun asiakaskohtaamisen sijasta voidaan poimia tietokoneelta perustelut etuus- ja sanktioratkaisuille. Asiakasrekistereitä, hoitotarvekriteereitä ja normitusindikaattoreita on toki ennenkin laadittu tilastollisia ja hallinnollisia tarkoituksia varten. Uutta on digitiedon käyttäminen suoraan henkilö- ja tapauskohtaisten ratkaisujen perusteeksi ilman inhimillistä harkinta- ja tulkintakontaktia. Samalla palvelun kohteen mahdollisuus henkilökohtaisen palautteen antamiseen rajoittuu, kun virkailijoiden vastaanottopalveluja suljetaan. Sektorikohtainen tehokkuus kostautuu epätoivottuina sivuvaikutuksina, kun kansalaisten kohtelu palvelujen asiakkaina pirstoutuu monen luukun pompotteluksi hallinnon ja palvelujen labyrintissa.
Teknologia voidaan ymmärtää keinoksi ongelmien ratkaisemista varten. Niin myös pidetään kasvun nopeuttamista digitalisaation avulla loogisena tavoitteena, koska vallitsevan käsityksemme mukaan oletamme, että talouskasvu on välttämätöntä. Tekoäly ja algoritmit vain jatkavat siitä, mihin ihmisjärjellä olemme päässeet. Kirjassaan Homo Deus historioitsija Yuval Noah Harari jopa kysyy, korvaako tekoäly ihmisen jonain päivänä, kun algoritmit ovat oppineet taidon neuvotella sopimuksia ja tehdä keskenään päätöksiä. Tällöin ihmisiä ei tarvittaisi enää suunnittelu- ja johtotehtäviinkään. Harari varoittaa kuitenkin, että markkinoiden käsi on paitsi näkymätön myös sokea.
Oman onnensa varaan jätettynä markkinat voivat kokonaan epäonnistua vastaamaan niin globaalin ilmastonlämpenemisen uhkiin kuin tekoälynkin potentiaalisiin vaaroihin. Kirjassaan Kone kaikkivaltias Pekka Vahvanen pitää ihmisälyn ylittävää tekoälyä vaarallisena omalakisena teknologian myllynä, joka jauhaa hajalle kaiken meille arvokkaan, ellei sen kehittämistä koskevaa kilpavarustelua kyetä kansainvälisin sopimuksin rajoittamaan (Vahvanen 2018, 219). Hararin mukaan tietoisuus on ainoa ominaisuus, joka erottaa ihmisen algoritmeista. (Harari 2018, 458-62).
Tietoisuus tarkoittaa kykyä tehdä moraalisia ja eettisiä päätöksiä, tuntea kipua, empatiaa, iloita ja surra sekä ymmärtää tarkoituksia. Robotit eivät tähän pysty eikä niillä myöskään ole huumorintajua.
Näkymätön käsi ja luova tuho: talous ilman sosiaalisia suhteita
Adam Smithin ajoista lähtien talousviisaat ovat pitäneet kilpailua näkymättömänä kätenä, joka varmistaa sen, että kapitalistisen markkinatalouden tuottama kansallisvarallisuus allokoituu, eli jakautuu optimaalisesti. Talouden globalisaatio on kyseenalaistanut tämän uskomuksen. Viimeistään 1990-luvulta alkoi finanssitalouden huikea kasvu maailmantalouden vaihdannassa ohi reaalitaloudessa vaihdettujen tavaroiden ja palvelusten arvon. Kasvun ajatellaan jatkuvan iäti ja rajattomasti velkainstrumenttien ja pörssioptioiden abstraktissa markkina-arvojen avaruudessa. Tämän illuusion varjossa maapallon puristaminen kuiviin hupenevista uusiutumattomista luonnonvaroista jatkuu samalla kun ilmasto lämpenee ja vedet ja maaperä saastuvat kiihtyvällä vauhdilla. Finanssitaloudessa keinotekoisesti luotu raha valuu pienen eliitin käsiin. Markkinoiden on odotettu vievän kansantalouksia kohti tasa-arvoisia toimintamuotoja ja rakenteita. Kuitenkin puuttuu riidattomia todisteita siitä, että tämän suuntaista kehitystä olisi tapahtunut ilman yhteiskunnan ja valtion väliintuloa. Tavaksi on tullut, että talouskriisien tuhojen lievittämiseksi on tarvittu sääntelyä, valtion massiivista interventiota pankkien pelastamiseksi ja sosiaalipoliittisia hätäapuohjelmia kriisien uhreiksi joutuneille.
Uusliberalismin ytimenä on käsitys ihmisestä homo economicuksena. Vapaassamarkkinataloudessa yritykset tavoittelevat maksimaalista voittoa kilpailemalla keskenään evoluutiotaistelussa. Taloudellisen voiton tavoittelu on selviytymisen tautologinen tarkoitus ja tavoite. Hyvinvointivaltiossa tämä markkinatalouden yliyksinkertaistettu vulgaaridarwinistinen toimintalogiikka kesytettiin alistamalla markkinatalous osallistumaan sääntelyn ja verotuksen keinoin yhteisen hyvän, yhteiskunnallisen infran, hyvinvointipalvelujen ja sosiaaliturvan rakentamiseen ja ylläpitoon.
Globaalissa markkinataloudessa, pääomien vapaan liikkuvuuden avautuessa, ovat kansainvälinen rahoitus- ja finanssitalous ja suuret monikansalliset yritykset pystyneet irtautumaan valtionohjauksen kahleista ja halvaannuttamaan hyvinvointivaltion talouspoliittisia rahoitusinstrumentteja. Häntä on alkanut heiluttaa koiraa: julkisen talouden velkaantuessa hallitukset joutuvat sopeuttamaan hyvinvointipoliittisia ohjelmiaan talouskasvuun, jonka muhkeimmat tuotot jaetaan sijoitusrahoittajapörsseissä. (ks. Katajavuori 2018, 379-389).
Vaurauden kasautuminen rikkaimmalle vähemmistölle jatkuu kiihtyen, samalla kun talouskriisien hoito kiristää valtiontaloutta ja luo painetta menoleikkauksiin ja budjettikuriin. Julkisten tehtävien ulkoistamisesta on tullut suosittu keino säästöjen aikaansaamiseksi. Usein tähän liittyy julkisten varojen kanavointi yksityisille liikeyrityksille. Uuden julkisjohtamisen muodoissa tapahtuva organisaatioiden rakenteiden yhdenmukaistuminen, isomorfismi, tuo liike-elämän johtamismallit kunnan ja valtion hallintoon. Kustannustehokkuuden nimissä myös julkisesta tiedosta voi yksityistämisen kautta tulla yksityistä omaisuutta. Hyvinvointivaltion rakenteista valuu yhteishyvän resursseja yksityisten intressien tarkoitusperien ajamiseen.
Uusliberalistinen evoluutiokäsitys nojaa uskoon vapaasta kilpailusta niin yksilöiden ja yritysten kuin kokonaisten kansantalouksien menestyksen ehtona. Hyvinvointivaltiossa kilpailutaloutta on onnistuttu sääntelemään ja verotuksen keinoin jakamaan tuotosta yhteiseksi hyväksi. Globaalissa taloudessa kilpailulle ei kuitenkaan ole kyetty asettamaan rajoja. Kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi pitäisi valtioiden kyetä yhteisesti estämään luonnonvarojen riisto ja liikakäyttö. Yksittäisten valtioiden innokkuutta sääntelyyn kuitenkin vähentää se, että tuhoava toiminta voi siirtyä muualle, maihin joissa lait ja sanktiot ovat löysiä. Kilpajuoksu pohjalle uhkaa pitää kansainväliset sopimukset tehottomina. (Ks. Katajavuori 2018, 372-394).
Jatkuva kasvu vai hämmentävä taloudellinen yhteistoiminta?
Joseph Schumpeterilta peräisin olevalla luovan tuhon metaforalla viitataan yrittäjien avainrooliin innovaatioiden prosessoijina. Uudet yritykset generoivat markkinoille kasvua luomalla uuteen teknologiaan ja osaamiseen perustuvaa toimintaa ja tuotantoa vanhojen toimialojen, työpaikkojen ja johtamiskäytäntöjen tilalle. Luovalla tuholla on keskeinen merkitys liberalistisessa innovaatiopolitiikassa. Koska sosiaaliset suhteet ja rakenteet muuttuvat hitaammin kuin kapitalistiset talouden vaihtosuhteet, luova tuho tuhoaa myös sosiaalisia yhteisöjä. Kapitalistinen markkinatalous ei auta elvyttämään sosiaalisia suhteita. Toisaalta myöskään talouden evoluutio ei voi yksiselitteisesti jatkua talouskasvun varassa. Ylimitoitettu tai epäterve kasvu on romahduttanut kokonaisia sivilisaatioita jo kauan ennen globalisaatiotakin. (Ks. Diamond 2005; Köppä 2006).
Ekonomistit ovat tulkinneet tiettyjä markkinainnovaatioita disruptio -käsitteen eli häiriövaikutusten avulla. Ajatus sopii hyvin myös Schumpeterin luovan tuhon yrittäjyysmalliin. Kysymyksessä on uusien markkinoiden valtaaminen tavanomaisista ja valtavirran liiketoimintakäytännöistä poikkeavilla hämmentävillä menettelytavoilla.
Disruptiota, hämmennyksen aiheuttamaa markkinareviirin valtaamistarkoitusta voi soveltaa myös ei-kapitalististen taloudellisten suhteiden asemaan markkinataloudessa. Taloudellisen yhteistoiminnan käytännöt ja periaatteet ovat yksipuolisesti kapitalistisiksi vaihtosuhteiksi tulkittua markkinatalousajattelua hämmentäviä reaalitalouden ilmiöitä. Osuuskunnat ovat menestyneet markkinataloudessa, mutta valtavirran talousajattelussa ne ovat yhä ajoittain aiheuttaneet hämmennystä ja jopa vihamielisyyttä sijoittajaintresseille vaihtoehtoisena järjestelmäinnovaationa. Valtioneuvoston tilaamassa raportissa omistamisesta Suomessa talousprofessorit jopa esittivät suurten osuuskuntien muuttamista pörssiyhtiöiksi, tarvittaessa vaikka pakkokeinoin (ks. Jakobsson & Korkeamäki 2014). Osuuskunnissa liiketoiminnan tuloksen käyttäminen jäsenille tuotettujen palvelujen turvaamiseksi ja kehittämiseksi pitkäjänteisesti ja ylijäämän palauttaminen jäsenille palvelujen käytön suhteessa ei mahdu kapitalistiseen sijoittajaintressiajatteluun. Ovathan isoissa osuuskunnissa jäsenille hajautetusti jaellut bonukset naurettavan pieniä sekä riskipuskureiksi että sijoitustarkoituksiin. Eihän sellaisessa bisneksessä näytä olevan järjen häivää. Kuva muuttuu vasta, kun yhteenlasketaan osuuskunnan ylijäämästä jäsenille palautetut aluetaloutta vahvistavat vaikutukset ja osuuskunnan investoinnit oman toiminta-alueensa palveluihin. Yritysmuodon hämmentävyys saa uuden merkityksen. Ilman osuustoimintaa, alueiden ja paikallisyhteisöjen valtaa omien resurssiensa hyödyntämiseen, Suomen asutuskarttakin olisi perin toisenlainen.
Sijoittaja-ajattelua hämmentävää taloudellista yhteistoimintaa voidaan myös pitää markkinatalouden itsesäätelynä, joka korjaa kapitalististen vaihdantasuhteiden sokeutta sosiaalisten suhteiden arvoille. Digitalisaatio avaa uuden alustan myös sellaiselle liiketoiminnalle, joka perustuu eettisesti kestäville arvoille ja tunnustaa markkinavaihdon taustalla vaikuttavan sosiaalisen todellisuuden olemassaolon. Evoluution termein kysymys ei ole vain itsekkään ahneuden tuomitsemisesta epäeettisenä käyttäytymisenä. Soluista eliöyksilöihin ja niistä lajeihin yksittäisten osasten kilpailu eloonjäämisestä ja jatkuvuudesta tapahtuu suuremman kokonaisuuden asettamissa rajoissa. Lajin eloonjäämisen turvaavat ja itsetuhoista kilpailua hillitsevät kollektiiviset puolustautumisreaktiot mahdollistavat evoluution jatkumisen. (Ks. Katajavuori 2018, esim. 361-371).
Vapaaehtoinen taloudellinen yhteistoiminta, kuten maataloustuottajien ja kuluttajien omien osuuskuntien perustaminen edustavat tällaista kollektiivista korjaustermiä, jolla on kyetty korjaamaan vapaan kilpailun synnyttämiä markkinavoimien epäkohtia. Hyvinvointivaltion sääntelyllä on kyetty turvaamaan yhteisten resurssien käyttö kansalaisten elinehtojen turvaamiseksi. Yhteishyvän turvarakennetta ei ole kyetty ulottamaan kansainväliseen talouteen.
Uuteen humanistiseen tietoisuuteen perustuvat arvot ihmisten globaalista yhteenkuuluvuudesta ja tulevaisuudesta kyseenalaistavat individualismin ja yksityisen voitontavoittelun rationaalisuuden markkinatalouden ytimenä. Yritystoiminnan tehtäviä markkinatoimijoina arvioidaan kapitalistisen sijoittajavoiton tavoittelun rinnalla tai sijasta yhä painokkaammin myös ympäristö- ja yhteiskuntavastuun vaatimusten huomioon ottamisen kannalta. Arvojen muutos saattaa aiheuttaa hämmennystä kovassa kapitalistisen vaihdannan ehtoja noudattavassa markkianatalousympäristössä. Maailmalla ei ole kestävää tulevaisuutta, ellei markkinatalouden kasvuimperatiivia ylläpitäviä taloudellisen käyttäytymisen perusteita kriittisesti uudelleenarvioida.
Yhteistoiminnan evoluution opetukset ja systeemin muutos
Väestönkasvu ja ihmisyhteisöjen organisoituminen työnjaon monimutkaistuessa ovat liittyneet tiiviisti teknologian kehitykseen. Kyky oppia uusia yhteistoiminnallisia win-win -ratkaisuja ja käytäntöjä on ollut erityisen tärkeää, kun yksinkertaisista ryhmistä on siirrytty monimutkaisemmin organisoituneisiin tuotantosuhteisiin ja yhteisöelämän muotoihin. (Wright 1999). Yhteiskuntatieteilijät ja evoluutiobiologit ovat pitkään tutkineet ja tunnistaneet, miten kollektiivit rajoittavat egoistisen rationaliteetin pätevyyttä yksilöiden toiminnan selittämisessä. Ihmisten altruistinen käyttäytyminen voi perustua kollektiivisesti sisäistettyyn oppimiseen. Yksilöiden välinen eloonjäämiskilpailu poikkeaa oleellisesti yhteisöllisestä, lajin säilymiseksi harjoitettavasta yhteistoiminnasta yhteiseksi hyväksi. Altruismi ja narsistisen individualismin yhteisöllinen kontrollointi kuuluvat sosiaaliseen ja taloudelliseen evoluutioprosessiin yhtä oleellisesti kuin yksilöiden kilpailu toisiaan vastaan. Uusliberalistinen kilpailuideologia kuitenkin estää yhteisöevoluutiolle ominaisten prosessien syntyä ja vahvistaa yksilökilpailua yhteistoiminnan vahingoksi.
Hyvinvointivaltion eetos ja talousliberalismi globaalin markkinatalouden valtavirtana muodostavat teknologian käytölle ”aatteellisen toimintaympäristön”. Digitalisaatio epäilemättä antaa markkinakapitalistiselle kasvuilluusiolle tervetullutta jatkoaikaa globaalien kriisien keskellä. Digitalisaatio suosii kuitenkin myös vaihtoehtoisten taloussuhteiden kasvua. Hyvinvointivaltion talous- ja yhteiskuntapolitiikassa digitalisaatio mahdollistaa periaatteessa niin keskitettyjen hallintakäytäntöjen rakentelun kuin hajautukseen ja kansalaisosallisuuteen perustuvat palvelumallitkin. Filosofi Pekka Himanen on esittänyt kiinnostavan visionäärisen tulkinnan informaatioajan hengestä ja työetiikasta (Himanen 2000). Hän tunnistaa avointa lähdekoodia soveltaneen Linux-ohjelmointikielen rakentamisessa orastavan uuden ajan työn ja yhteistoiminnan etiikan. Digitaalitekniikka avaa lähes rajattomat mahdollisuudet perinteistä talkooinstituutiota muistuttaville yhteistoiminta-alustoille. Niihin osallistutaan vapaaehtoisesti, inspiraatio ja motivaatio syntyy halusta oppia ja jakaa osaamista yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Pääsy mukaan mielekkääseen toimintaan, joka luo uutta jaettavaa yhteiseksi hyväksi, on innostava kokemus. Himasen konseptissa digitalisaatio edistää ihmiskäsitystä, joka poikkeaa radikaalisti talousoppien kapea-alaisesta taloudellista voittoa tavoittelevasta homo economicus -yksilöstä.
Himasen visio informaatioajan työ- ja talousetiikan luonteesta nousee kiinnostavasti ihmisyhteisöjen kollektiivisesta oppimiskyvystä vastavuoroiseen, keskinäiseen yhteistoimintaan yhteisten tavoitteiden asettamiseksi ja niihin pyrkimiseksi. Robert Wright kuvaa tätä evoluutioprosessina, joka on hämmästyttävän samankaltaisesti toistunut erilaisissa kulttuureissa ja niiden selviytymiskohtaloissa. Kyky yhteistoimintaan ja sen oppimiseen on elänyt sitkeästi ihmisyhteisöjen kollektiivisena ”varantona”, vaikka sitä egoistiseen yksilörationaalisuuteen nojaavassa klassisessa talousopissa onkin totuttu pitämään vain virhemarginaalina tai selittämättömäksi jäävänä residuaalina. Yhteistoiminnan evoluutiosta ei juurikaan ole tihkunut opittavaa taloustieteen käyttöön, koska aihe on siellä unohdettu tai torjuttu oppirakennelmiin ja niiden uskomuksiin sopimattomana.
Teknologinen murros digitalisaation muodossa suosii yhteisöllisyyteen ja kollektiivisesti jaettuun vuorovaikutukseen rakentuvia toimintamalleja, joiden ymmärtäminen ja hallinta lienee yksiulotteisen talous- ja ihmiskäsityksen pohjalta mahdotonta. Digitalisoituva markkinatalous voi kuitenkin tunnustaa entistä läpinäkyvämmin taloudellisen toiminnan tarkoituksen, mielekkyyden ja arvojen yhteisölliset juuret ja vaikutukset. Tätä on tutkimuksessakin yhä vaikeampi sivuuttaa. Onko kysymyksessä paradigmaattinen muutos?
Ranskan vallankumouksen tunnusten vapauden, liberté ja tasa-arvon, egalité, varjoon on jäänyt tunnuksista kolmas, veljeys, fraternité. Ilman veljeyttä yhteisiin globaaleihin ongelmiin ei löydy kestäviä ratkaisuja. Kyltymättömät inhimilliset tarpeet ajavat yksilöpsykologisen ja markkinatalouden vapauden voimalla talouskasvua kohti ekokatastrofia ja eriarvoisuuden kuiluja. Sosiaali- ja terveysministeriön emerituskansliapäällikkö Markku Lehto viittaa hyvinvointipolitiikan ja sosiaaliturvan rahoituskriisiin, johon riskien kasvu nykymenolla johtaa, ellei jostain tingitä tai kehitetä vähemmän yhteisiä verovaroja kuluttavia elämäntapoja. Myös globaalien ongelmien ratkaisujen etsinnässä yhteisvastuu on Lehdon mukaan huteraa, kun kansainvälisessä kilpailussa menestymisen ehtona on, että tingitään yhteisen hyvän tavoitteista. Valtiot joutuvat keskinäiseen kilpajuoksuun pohjalle, mikä vesittää alkuperäiset pyrkimykset. (Lehto 2018, 6, vrt. Katajavuori 2018, 380 ).
Keskinäinen hyöty ja yhteistekeminen
Digitalisaation myötä siirtyminen sosiaalisten suhteiden tunnistamiseen ja huomioon ottamiseen käy laajasti mahdolliseksi globaalissa markkinataloudessa. YK:n kestävän kehityksen ja sosiaalisen kehityksen tavoitteet pyrkivät suitsimaan erityisesti ilmaston lämpenemistä ja eriarvoisuuden kasvua ylläpitäviä sosioekonomisia rakenteita ja tukemaan globaalia yhteisvastuuta edistävää tietoisuutta. UNESCO, YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö tarjoaa tärkeän foorumin henkisten voimavarojen kokoamiselle etsimään yhteisymmärrystä globaaleihin haasteisiin maailmanlaajuisessa vuorovaikutuksessa. Tutkijat keskustelevat uuden humanistisen tietoisuuden noususta informaatioteknologian rinnalla. Medialukutaitoa tarvitaan kipeästi, jotta ihmiset pystyvät kommunikoimaan erilaisten kulttuurien välillä ja oppivat ymmärtämään ja käyttämään digitalisaatiota ja sen avaamia mahdollisuuksia yhteisten tavoitteiden hyväksi. Uuden humanistisen tietoisuuden mukaan ihminen pitää ymmärtää kokonaisuutena. (ks. UNESCO Courier 2011). Ajatus ei ole uusi, mutta se on hämärtynyt ja unohtuu talouspolitiikassa taloudellisen voiton tavoittelun ja yhteiskuntapolitiikassa sektoroitujen hyvinvointipalvelujen varjoon. Taloudellisen yhteistoiminnan ihmiskäsitys ottaa huomioon ihmiset kokonaisvaltaisesti. Tämä on ilmaistu pellervolaisen osuustoiminnan perustajien käyttämässä tunnuslauseessa sydäntä, päätä, kättä. Samanhenkisesti Tapio Varis kuvaa uuden humanistisen tietoisuuden ihmiskäsitystä, joka tunnistaa henkisen, hengellisen ja aineellisen yhteensulautumisen: soul, spirit, skill (ks. Varis 2016).
Omistamisen sijasta tiedon arvo digitaalisissa verkostoissa kasvaa jakamalla. Tiedon panttaaja menettää nopeasti tietoylivoimansa vuorovaikutteisessa, avoimen pääsyn mahdollistavassa aktiivisessa tiedon välittämis- ja jalostusprosessissa. Avoimet verkostot mahdollistavat osallistumisen, oppimisen ja osaamisen kartuttamisen ja vaihdon, Ne myös tarjoavat taitajille uudenlaisen markkinaympäristön oman osaamisensa hyödyntämiseksi. Heidän riippuvuutensa työnantajaorganisaatioista heikkenee digitaaliajan työmarkkinoilla. Tekoälyn ja digitaaliteknologian markkinaympäristössä korostuvat palvelujen käyttäjien suorat yhteydet heitä auttaviin neuvojiin ja tiedonhallinnan välineitä tarjoaviin asiantuntijoihin. Mahdollisesti verkostoissa myös syntyy vertaisryhmiä erilaisiin tiedon prosessoinnin tarpeisiin, jolloin asiantuntemus- ja käyttäjäintressit kohtaavat aidosti ilman välikäsiä.
Uuden julkishallinnon kustannusjahdissa sektoroituminen ja yksityistäminen ohittavat käyttäjänäkökulman. Sektorointi pirstoo käyttäjien palvelutarpeita hallinnon kannalta, yksityistäminen tuo palvelulogiikkaan voitontavoittelukriteerin. Tässä tilanteessa kolmannen sektorin yhdistystoiminnan ja järjestöjen rooli kansalaiskäyttäjien henkireikänä julkishallintoa täydentävinä palvelujen tuottajina korostuu. Myös yhteiskunnallisia yrityksiä on syntynyt julkisia ja yleisiä taloudellisia hyötyjä tarkoittaviin palvelutehtäviin sosiaalisin tavoittein. Julkisen ja yksityisen väliin sijoittuville asiantuntija-/ammattilaisorganisaatioille digitalisaatio avaa tilaisuuden yhdessä palvelujen käyttäjien kanssa muodostaa yhteisen edun edistämisalustoja entistä monipuolisemmin ja laaja-alaisemmin. Ne tarjoavat uuden julkisjohtamisen instituutiovetoisuudelle ja yksityiselle voitontavoittelulle vaihtoehtoisia, käyttäjien intressit huomioon ottavia ratkaisuja hyvinvointipalvelujen kokonaisvaltaiseen kehittämiseen.
Käyttäjien yhteisiä etuja palvelevat alustataloudet muistuttavat perinteisiä yhteisomistamisen tai
-hallinnan instituutioita, kuten maalaisyhteisöjen yhteislaitumet, metsät ja tien- tai sillanpitoyhtiöt. Kyläläiset käyttivät järjestyneesti näitä yhteisomistuksiaan tai kruunun luovuttamia käyttöoikeuksiaan ja samalla huolehtivat niihin sisältyvistä yleisistä velvoitteista. Taloustieteessä yhteismaan ongelmaan, the tragedy of commons, viitattiin pitkään yleisenä osoituksena siitä, etteivät ihmiset pysty huolehtimaan haltuunsa annetusta yhteismaasta järkevästi, vaan kuluttavat sen loppuun ryöstämällä yhteisistä resursseista mahdollisimman suuren osan kukin itselleen. Tämä riitti todisteeksi yksityisomistuksesta ja yksilön rationaalisesta päätöksentekokyvystä taloustoiminnan perusolettamuksena. Yhteisomistus on kuitenkin palannut taloustieteelliseen keskusteluun Elinor Ostromin saatua taloustieteiden Nobel-palkinnon erityisesti elämäntyöstään yhteismaakysymyksen tutkijana. Ostrom kumoaa tragedy of commons -tutkimuksen väitteet osoittamalla, miten yhteisomistusten taloudenpito ja hallinta voidaan toteuttaa yhteisin sopimuksin tarkoituksenmukaisesti ja kilpailukykyisesti yksityiseen taloudenhoitoon verrattuna. Yrjö Kallinen ylisti radiohaastattelussa vuonna 1973 ”suunnitelmallista taloudellista yhteistoimintaa yhteiseksi hyväksi” ja osuuskuntamuotoisen taloudellisen yhteistoiminnan menestystä talouden eri toimialoilla. Tämä herätti hämmennystä, olihan se vastoin taloustieteen valtavirran tragedy of commons oletuksia. Aiheesta on tutkimustietoa riittävästi, jotta unohduksiin jäänyttä taloudellisen yhteistoiminnan osaamista voidaan soveltaa myös poliittisen päätöksenteon tueksi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen tavoitteiden tueksi.
Ekosysteemeissä monimuotoisuus, lajien runsaus ja yhteisöjen toimivuus ovat paljon tärkeämpiä sopeutumiskeinoja kuin kasvu. Yhteistoimintakyvyt ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kilpailukyky. Kokonaisuuden elinvoimaisuus on arvokkaampaa kuin kapea-alainen tuottavuus. Markkinatalous kaipaa elinvoimaisuutensa säilyttämiseksi kriittistä ekosysteemistä uudelleenarviointia. Esimerkkejä yhteisötalouden arvonmuodostusprosessiin kuuluvista, kapitalistisille vaihdantasuhteille vaihtoehtoisista elementeistä ovat
– avoimen lähdekoodin soveltaminen ohjelmointitehtäviin internetissä,
– vapaa pääsy palveluihin ilman omistusoikeutta,
– rahan sijasta sosiaalisesti palkitsevat suhteet osallistavan taloustoiminnan muodoissa.
Jari Ehrnrooth etsii ulospääsyä hyvinvointiyhteiskunnan yksilökeskeisestä tarpeiden kyltymättömyystavoittelusta hyvintekemisen yhteiskunnan käsitteellään (ks. Ehrnrooth 2017). Siihen sisältyy ihmisten kiinnostus mahdollisuuksista kantaa kortensa kekoon mielekkäissä yhteisissä kehitystehtävissä ja yhteisissä velvollisuuksissa. Samaa tarkoittavat yhteistekemisen (commoning) muodot, jotka poikkeavat kapitalistisista markkinasuhteista. Niiden yleistyminen merkitsee sosiaalisten ja eettisten arvojen ”tuhoavaa luomista” ja asettamista kapea-alaisen voiton tavoittelun edelle taloudellisen toiminnan tarkoituksena. Tämä rikastuttaa markkinataloutta, tekee siitä sopeutumiskykyisemmän globaalien uhkien maailmassa.
Summa summarum, talouskasvusta tulee jatkossa yhä ongelmallisempi tavoitteena, kun tarkoituksena on yhteisesti tunnustettujen globaalien kysymysten ratkaiseminen. Näkymätön käsi ei ohjaa digitalisaatioon ja algoritmeihin perustuvia globaaleja markkinoita kohti auvoista optimitilaa. Big Dataa hyödyntävä taloustoiminta luo yhteishyvää edistävien humanististen arvojen toteuttamiselle hyvin hämmentävän toimintaympäristön. Tarkoituksen ja mielekkyyden antamiseksi ihmisen evoluutio tarvitsee tietoisuutta ohjenuorakseen.
Sekä taloudellisia että muita tarkoituksia varten ihmiset ovat tottuneet organisoitumaan keskinäistä hyötyä ja yhteisösuhteita painottaviin yhteistekemisen muotoihin paikallisista tarpeista globaaleihin yhteyksiin. Toimintamalli ei nykyisinkään rajoitu pienten aktivistipiirien harrastukseksi, vaan sen ovat omaksuneet myös isot organisaatiot kansalaisjärjestöistä alkaen ja suuryritykset mukaan lukien. Ympäristö- ja yhteiskuntavastuun velvoitteet pakottavat markkinavoimia yhteisen hyvän huomioon ottamiseen, jolloin asiakkaiden vetäminen mukaan ympäristö- tai yhteisökehittämiskampanjoihin voi sisältää voitontavoittelun vastapainoksi myös eettisiä tai sosiaalisia hyötyjä. Yritysten taloudellisillekin tavoitteille uudet avaukset saattavat osoittautua jopa myönteisiksi, jos niillä onnistutaan vaikuttamaan hyväksyvästi asiakkaiden ja muiden sidosryhmien mielikuvaan yrityksestä.
Yhdessä muutokseen
Yleisessä asenneilmapiirissä kilpailuideologiaa pursuvilla ajatus- ja toimintamalleilla on talouden ja huippu-urheilun lisäksi vankka ja aggressiivisesti laajeneva ote useilla yhteiskuntaelämän alueilla kasvatuksesta viihteeseen, harrastuksiin ja kulutuskäyttäytymiseen. Sotapelit ovat muotia kansainvälisten suhteiden uutisoinnissa eikä sovitteluratkaisujen tavoittelu hevin yllä uutisanalyysien aiheeksi kotimaan työmarkkina- tai yhteiskuntapolitiikan kysymyksissäkään. Kilpailuformaatit hallitsevat mediaa ja ylläpitävät kiinnostusta vastakkainasetteluihin. Ihmisyhteisöjen sopeutuminen teknologian muutoksiin ja väestönkasvuun edellyttää uudelleenorganisoitumista, jonka ytimenä on uusien win-win ratkaisujen oppiminen, kyky yhteistoimintaan. Historiallisesti tämä on aina tapahtunut yksinkertaisista monimutkaisiin yhteiskuntamuotoihin siirryttäessä. On kuitenkin mahdollista, ettei oppimisprosessi toteudu rauhanomaisesti, vaan muutosta jarruttavat vanhat rakenteet murtuvat väkivaltaisesti, vasta katastrofin kautta.
Globalisaation kriisiytyminen ja informaatioteknologian muutos herättävät perustellusti kysymyksiä siitä, kykeneekö ihmiskunta valitsemaan tässä historian saumakohdassa tietoisesti itsetuhoisuutta välttävän evoluution. Se edellyttää yhteistoiminnallisten win-win toimintamallien uudelleen arvostamista, opettelua ja soveltamista. Tarvitaan markkinatalouden muutoshalua ja kykyä luopua aggressiivisuutta vahvistavista talouskasvutavoitteista ja toisiaan vastaan kilpailemaan yllyttävästä kapea-alaisesta homo economicus -ihmiskäsityksestä. Nämä syvään juurtuneet opit voivat estää uusien sosioteknisten yhteistyömuotojen käyttöönoton ja digitalisaation tarjoamien mahdollisuuksien hyväksikäyttämisen yhteisen hyvän ja humaanin ihmiskuvan rakentamiseksi.
Kirjoittaja on emeritus tutkimusjohtaja ja professori.
Lue lisää
Battelle, John (July 27, 2018 ), The Tragedy of the Healthcare Data Commons. Once the system can discriminate on a multitude of datapoints, the commons collapses.
Bollier, David (April 28, 2016), Commoning as a Transformative Social Paradigm. In: https://thenextsystem.org/commoning-as-a-transformative-social-paradigm
Bollier, David (February 22nd, 2018), Interview by Adam Simpson, Social Transformation Through ‘The Commons’ . In:
Bregman, Rutger (2018), Ilmaista rahaa kaikille (ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman). Suom. Mari Janatuinen. Atena, Jyväskylä.
Diamond, Jared (2005), Collapse: How Societies Choose to Fail or Survive, Penguin Books, 2005 and 2011
Ehrnrooth, Jari (2016), Hyvintoimintayhteiskunta. Helsinki: Kirjapaja.
Harari, Yuval Noah (2016), Homo Deus. A Brief History of Tomorrow. Vintage. Penguin Random House. London.
Himanen, Pekka (2001), Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. Prologi: Linus Torvalds. Epilogi: Manuel Castells. Suomentanut Pekka Himanen. Helsinki: WSOY.
Jakobsson, Ulf ; Korkeamäki, Timo (2014), Omistus, omistajaohjaus ja määräysvaltasuurissa suomalaisyrityksissä, Valtioneuvoston kanslian raporttisarja | 5/2014.
Jungner, Mikael (2018), Otetaan digiloikka. Suomi digikehityksen kärkeen. Elinkeinoelämän keskusliitto.
Katajavuori, Maria (2018), Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Atena Kustannus Oy.
Kilpi, Esko (2018), Ihminen ei enää ole vain ratas koneessa. Haastattelu, Mikko Pulliainen, Aamulehti 5.9.2018.
Köppä, Tapani (2006), Tapaus kilpailutalous: syytteitä ennen romahdusta (art. Ss 149-163 Teoksessa: Hyvinvointivaltio yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Juhlakirja professori Juhani Laurinkarin täyttäessä 60 vuotta 8.10.2006 (toim., Pauli Niemelä ja Terho Pursiainen). Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 62, 2006. Kuopio.
Lehto, Markku (2018), Veljeyden voimalla 2020-luvulle. Veljeydessä yhdistyy omavastuu ja yhteisvastuu. Se on yhteiskuntaa koossa pitävä voima. Kanava, nro 7/2018.
Nylén, Antti (2010), Halun ja epäluulon esseet. Proosaa. Savukeidas.
Oxfam (2016), Press releases, Oxfam GB””62 people own same as half world, Oxfam.org.uk. 2016-01-18. Retrieved 2016-09-10.
Paterson, Andrew Gryf (2010), A buzz between rural cooperation and the online swarm. In: Special issue: Affinities Journal. Vol. 4, No 1 (2010), The New Cooperativism.
UNESCO Courier, October/December 2011. Humanism a New Idea.
Vahvanen, Pekka (2019), Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Atena. Keuruu.
Varis, Tapio (2016), Challenges of electronic environments to learning and education
UNESCO IITE Series of Open Lectures: ICT in Education and SDGs. St. Petersburg, 5‐6 September 2016, Russian Federation
Wright, Robert (1999), Nonzero: The Logic of Human Destiny. Pantheon Books. (The New York Times Book Review Notable Book in the year 2000).
Kuva: Remi Walle on Unsplash.com
Artikkeli on aikaisemmin julkaistu englanninkielisenä Euroopan Tieteiden ja Taiteiden Akatemian (European Academy of Science and Arts) julkaisussa Revisiting Values and Rights in a Digitalising World. Editors Juhani Laurinkari, Felix Unger and Zoltan Tefner. EASA 2019. Kirjaa on tilattavissa prof. Juhani Laurinkarilta (juhani.laurinkari (ät) uef.fi )
Lue myös: Teologisia näkökulmia tekoälyyn (Jari Jolkkonen)