Teologisia näkökulmia tekoälyyn

Jari Jolkkonen

Tekoäly on kuluneen vuosikymmenen ehkä eniten arvioitu ja kiistelty teknologia. Yleensä eri teknologioita kehitetään ja tuodaan markkinoille ilman vastaavaa julkista näkyvyyttä, mutta tekoäly on herättänyt intensiivistä keskustelua eri aiheista, esimerkiksi itseohjautuvista autoista tai tekoälyn seurauksista työllisyydelle tai yksityisyydensuojalle. Oman lukunsa keskusteluun tuo robotiikka, jonka läsnäolo kasvaa jatkuvasti hoivakodeissa ja muissa hoitolaitoksissa. Mitä seurauksia ihmisenä olemiselle on vaikkapa vanhuksille tarkoitetuilla hoivoroboteilla tai väkivaltaiseen seksuaalisuuteen mieltyneille suunnatuilla ihmisroboteilla?

Vastatakseen lukuisiin huolenaiheisiin hallitukset ja eri organisaatiot ovat alkaneet tehdä linjavetoja omasta suhtautumisestaan tekoälyyn. Näin ne pyrkivät etsimään ratkaisuja niihin eettisiin konflikteihin, joita tekoälyn eri sovellukset voivat synnyttää. Britannian hallitus julisti oman strategiansa alkuvuodesta 2018. Myös Ranska julkaisi oman laajan strategiansa, jolla on kuvaava nimi: Merkityksellisen tekoälyn puolesta: Kohti ranskalaista ja eurooppalaista strategiaa. Suomikin valmistelee omaa linjavetoaan. Siksi on ilmeistä, että tekoäly herättää monimutkaista poliittista, eettistä ja filosofista keskustelua. Seuraavassa esityksessä pohdin, kuinka kristityt teologit voisivat rakentavalla tavalla osallistua julkiseen keskusteluun. Olen näkökulmista kiitollisuudenvelassa dosentti Aku Visalalle, erinomaiselle filosofille ja ystävälleni, jonka kirjoitukset (erityisesti Teologinen Aikakauskirja 5: 2018, ss. 402-417) ovat tarjonneet erinomaista inspiraatiota esitykselleni.

Tekoäly muokkaa ja tulee muokkaamaan kokemustamme itsestämme ja meitä ympäröivästä todellisuudesta. Se voi lisäksi vaikuttaa siihen, kuinka kohtelemme toisiamme ihmisinä. Sen takia on tärkeää, että tekoälystä käydään julkista keskustelua. Keskustelu on tärkeää myös siksi, että tekoälyn myötä kysymys ihmisyydestä ja siitä, mikä meistä tekee ihmisiä, nousee esille voimakkaammin kuin muiden teknologioiden parissa. Tekoäly myös paljastaa jotakin hyvin ratkaisevaa ihmisen älykkyydestä.

Kuten hyvin tiedetään, 1950-luvulla alkaneen tekoälyprojektin alkuperäinen tavoite oli kehittää ihmisen älykkyyttä vastaava yleisäly. Projektin alkuvaiheilla ajateltiin, että tähän päästäisiin loogisia sääntöjä hyödyntävillä tietokoneilla, jotka käsittelisivät ihmiskieltä muistuttavia kielen representaatiota. Kunhan prosessi ja prosessori saataisiin riittävän tehokkaaksi, lopputuloksena syntyisi simulaatio, joka esittäisi kattavan kuvauksen ihmisen älykkyydestä. Alkuinnostuksen jälkeen kävi pian ilmi, että loogisten sääntöjen varaan rakennetulla systeemillä on puutteensa. Se kuvaa hyvin joitakin sääntöihin perustuvia ihmisälyn osa-alueita, kuten matemaattista ja loogista ongelmanratkaisua sekä pelejä. Mutta sillä ei voitu tavoittaa ihmisälyn muita merkittäviä osa-alueita, kuten monimutkaista vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa tai ympäröivän fyysisen, sosiaalisen ja kulttuurisen todellisuuden kanssa.

Tultaessa 1970-luvulle oli selvää, että myös toisenlaisia lähestymistapoja tarvittiin. Niinpä robotiikan asiantuntijat ja tekoälytutkijat määrittelivät tekoälyn käsitteen uudelleen kyvyksi mukautua muutoksiin, joita fyysisessä, sosiaalisessa tai kulttuurisessa todellisuudessa tapahtuu.  Tällainen älykkyys edellyttää fyysistä ruumista, jonka kautta todellisuuden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa. Sen avulla on myös mahdollista havaita ja ilmaista sosiaalisia normeja ja tunteita. Sosiaalisissa ja moraalisissa tehtävissä tekoälyn suorituskyky on vielä alkeellisella tasolla.  Nykyisissä tekoälysovelluksissa esiintyykin usein hybridirakenne, jossa loogisiin sääntöihin perustuva systeemi ohjaa automaattisempaa, kaavoja oppivaa järjestelmää.

Tekoälyn historia on käynyt kovasta koulusta myös ihmisen älykkyyden ymmärtämisessä. Ihmisälyn erikoislaatuisimpia piirteitä ovat avoimuus toisia kohtaan, kommunikaatio ja vuorovaikutus. Ihmisillä on poikkeuksellisen hieno kyky vastata toisilleen järjellä, tunteella tai molemmilla. Ihminen voi myös osoittaa vastuullisuutta ja uhrautuvaa rakkautta toista ihmistä kohtaan. Nämä ominaisuudet ja taidot ovat vielä kaukana tekoälyn ulottumattomissa. Näyttää siltä, että tekoälytutkijat ovat omaksumassa tosiasian, joka on ollut tuttu kristillisille teologeille jo pitkään.

Kristillisessä teologiassa ihmisen älykkyyden tärkeimpänä muotona ei ole pidetty niinkään loogista päättelykykyä, vaan avoimuutta vastavuoroiselle vuorovaikutukselle ja mahdollisuus kasvaa sen avulla. Raamatullisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on kutsuttu vuorovaikutukseen Jumalan, itsensä ja ympäröivän todellisuuden kanssa. Esimerkiksi Vanhan testamentin selitysopin professorin Timo Veijolan mukaan koko Vanhan testamentin perusstruktuuri on ajatus ihmisen ja Jumalan välisestä kohtaamisesta, puhuttelusuhteesta, jolla on seurauksia myös ihmisten välisiin suhteisiin. Tätä kahta ulottuvuutta vastaavat jo esimerkiksi Raamatun alkukertomuksessa mainitut Jumalan kysymykset ihmiselle: ”Missä sinä olet?” (Gen. 3:9) ja ”missä on veljesi?” (Gen. 4:9). Toisin sanoen, mikä on ihmisen paikka Jumalan maailmassa ja kuinka tulisi elää oikein toisten kanssa? Ihmisälyn keskeinen tuntomerkki on kyky olla vuorovaikutuksen kohteena ja vastata siihen. Mikäli olettaisimme tällaisen älykkyyden muodon olevan kaikista keskeisin, tekoäly jäisi kauas ihmisen tasosta.

Sosiaalinen ja emotionaalinen tekoäly on viime vuosikymmenellä kehittynyt huomattavin harppauksin. Tästä huolimatta se on vielä valovuosien päässä esimerkiksi sellaisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, johon jo pienet lapset pystyvät. Tilanteella on myös eettisiä seurauksia, joita käsittelen laajemmin tuonnempana. Ennen sitä esitän joitakin huomioita teknologian luonteesta teologian näkökulmasta tarkasteltuna.

Vastoin yleistä käsitystä kristinusko on harvoin asettunut vastustamaan teknologista kehitystä. Uutta tekniikkaa on usein osattu hyödyntää myös uskonnollisten päämäärien edistämiseen. Esimerkiksi reformaatio omaksui nopeasti kirjapainotaidon omien korostustensa levittämiseen, ja nykyaikana kansainväliset lähetysjärjestöt levittävät kristillistä sanomaa radion, TV:n ja internetin välityksellä islamilaisissa maissa, joissa uskonnonvapautta on voimakkaasti rajoitettu. Teologian näkökulmasta tekniikalla on aina rooli osana ihmiskunnan kertomusta. Sen tarkoitus on lisätä hyvinvointia ja edistää yhteistä hyvää. Tämän takia teologien olisi hyvä suhtautua positiivisesti myös tekoälyn luomiin uusiin mahdollisuuksiin.

Nykyaikainen lääketiede hyödyntää tekoälyä uusien lääkkeiden ja hoitomuotojen kehittämisessä. Esimerkiksi kehoon kiinnitettävään kelloon tai sormukseen sijoitettujen mittareiden avulla ihmiset saavat räätälöityä ja reaaliaikaista tietoa oman kehonsa toiminnasta. Tekoäly voi helpottaa tieteellistä tutkimusta datan käsittelyssä tai uusien hypoteesien luomisessa. Automatisoitu liikenne voi vähentää tieliikenneonnettomuuksia ja tehdä laivaliikenteestä edullista, kun miehittämättömiä rahtialuksia voidaan ohjata satojen kilometrien päästä. On mielenkiintoista myös nähdä, millaista apua viestintään kehittyvä käännösteknologia tulee mahdollisesti tarjoamaan. Ehkä sen avulla eri kulttuureista tulevat ja eri kieliä puhuvat ihmiset voivat tulevaisuudessa ymmärtää toisiaan paremmin. Tälläkin hetkellä tekoälysovellukset auttavat lääkäreitä, lakimiehiä ja julkisen sektorin työntekijöitä ratkomalla erilaisia käytännön pulmia.

Tekoälyllä näyttää olevan rajattomat mahdollisuudet helpottaa ja edistää ihmiselämää. Lukuisten mahdollisuuksien innoittamana jotkut intellektuellit katsovat, että tekoäly tulee lopulta vapauttamaan ihmisen kaikesta pahasta ja luomaan jonkinlaisen maanpäällisen paratiisin. Esimerkiksi transhumanisti Ray Kurzweil uskoo, että kunhan tutkimus onnistuu luomaan yli-inhimillisen superälyn ja ns. singulariteetti tapahtuu, kaikki ihmiskunnan ongelmat tulevat ratkeamaan. Ehkä lopulta käy niin, ettemme enää tarvitse biologista ruumistamme, vaan saamme elää ikuisesti digitaalisessa maailmassa.

Utopistiset visiot herättävät myös huolta ja vastalauseita. Amerikkalainen liikemies Elon Musk ja brittifyysikko Stephen Hawkins ovat todenneet, että tekoäly on ihmiskunnan suurin uhka. Huippuälykäs järjestelmä voisi ottaa haltuunsa koko maailman ja tehdä ihmisestä omien pyrkimystensä välikappaleita. Tällainen prosessi voisi merkitä inhimillisen maailman päättymistä. Vastaavia uhkakuvia on käsitelty myös monissa tieteiselokuvissa, joista yhtenä esimerkkinä voi mainita Terminator -elokuvat. Niissä ihmiskunta taistelee pahaa Skynet-nimistä tekoälyjärjestelmää vastaan.

Yltiöoptimististen tai ääripessimististen tekoälyvisioiden äärellä kristityn teologin tulisi kehottaa valppauteen. On syytä olla pikemminkin optimistinen kuin antautua epätoivon valtaan. Julkista keskustelua käydään laajalti ja on epätodennäköistä, että ihmisen kehittämä supertekoäly valloittaisi maailman – tällä hetkellä ei edes tiedetä, kuinka sellainen voitaisiin luoda. Siksi dystopioihin perustuvat visiot eivät vakuuta. Supertekoälyn kehittelyä ja mahdollisia päämääriä käsittelevät kysymykset kuuluvat tällä hetkellä enemmänkin kaunokirjallisen science fictionin kuin tieteen piiriin.

Myös maanpäällistä paratiisia lupailevat teknologiset visiot kuuluvat nekin lähinnä tieteiskirjallisuuteen eivätkä oikean tieteen pariin. Vaikka tekoälyn avulla voidaan helpottaa joitakin inhimillisen elämän osa-alueita, ei ole uskottavaa odottaa sen ratkaisevan kaikkia inhimillisen elämän ongelmia. Se tuskin tekee meistä myöskään kuolemattomia tai moraalisesti nuhteettomia. Voidaankin todeta, että yhdessä nykytieteen esittämien realiteettien kanssa kristillinen teologia suhtautuu varoittavasti sekä liian myönteisiin että kielteisiin odotuksiin, joita tekoälyn mahdollisuudet synnyttävät. Tekoäly tulee varmasti vaikuttamaan ihmisten elämään, mutta se ei tuhoa sitä eikä tee siitä täydellistä.

Vaikka pelotteluun ei ole syytä, on silti paikallaan suhtautua vakavasti tekoälyn nostamiin eettisiin haasteisiin. Tärkeintä on huomata, ettei tekoäly tällä hetkellä tavoita inhimillisen älykkyyden keskeisiä muotoja, kuten esimerkiksi sosiaalista ja moraalista älykkyyttä. Vaikka tästä ei seuraisikaan ihmiskuntaa orjuuttavaa dystopiaa, se kuitenkin herättää joitakin eettisiä pulmia. Niistä keskeisin on ihmisen moraalisen ja sosiaalisen älykkyyden kapeutuminen ja ”arkipäiväistyminen”.

Kuten on jo todettu, kristillisellä teologialla on monipuolinen ja rikas käsitys ihmisen sosiaalisista ja moraalisista kyvyistä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on luotu ”Jumalan kuvaksi” (Gen. 1:27), siis arvokkaaksi persoonaksi, joka heijastaa jotakin Luojansa viisaudesta. Siksi jokaisella ihmisellä on loukkaamaton ihmisarvo. Jumalan kuvaksi luomiseen myös kuuluu ajatus inhimillisen elämän päämäärästä ja tarkoituksesta. Jumala kutsuu ihmistä vuorovaikutukseen ja vastuullisuuteen suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin. Ihmisen tehtävä on ”viljellä ja varjella” luomakuntaa (Gen. 2:15). Olemme olemassa, jotta palvelisimme Jumalaa, rakastaisimme lähimmäistämme ja pitäisimme huolta luomakunnasta.

Teologialla on selkeä sanoma, mihin isompaan elämän kehykseen jokaisen ihmisen ainutkertainen elämä jäsentyy ja kuinka ihmisen tulisi kohdella toinen toistaan. Meitä kutsutaan yhteyteen rakkaudessa ja nöyryydessä, ei itsekkyyteen, hyväksikäyttöön tai ylimielisyyteen.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että kristityt teologit seuraavat huolestuneina kehitystä, jossa tekoälyn hoidettavaksi siirretään sosiaalisia ja moraalisia operaatiota, jotka ovat aiemmin kuuluneet vain ihmisen harkitaan. Ongelmana syntyy siitä, ettei tekoälyä voida pitää moraalisena agenttina. Se ei kykene vastaavaan moraaliseen tai sosiaaliseen harkintaan kuin ihminen. Tekoäly ei myöskään pysty kantamaan vastuuta toiminnastaan ihmisen tavoin.

Esimerkkinä voisi mainita hoiva-alalla käytetyt robotit. Vanhustenhoidossa ja sairaanhoidossa automatiikalla ja robotiikalla on kasvava rooli. Tekoälyä hyödynnetään lääkkeiden jakamisessa ja seuran pitämisessä. Voidaankin kysyä, ollaanko aitoa inhimillistä huolenpitoa korvaamassa keinotekoisella simulaatiolla. Voiko simulaatio jäljitellä inhimillistä välittämistä ja rakkautta?  Robotti voi muistuttaa lääkkeiden ottamisesta, mutta tehdessään niin se ei voi korvata aitoa inhimillistä rakkautta, lämpöä ja vuorovaikutusta.

On myös aiheellista pohtia, ollaanko pohjimmiltaan moraalista ongelmaa ratkaisemassa teknologisilla keinoilla. Mitä kertoo omasta moraalisesta ja poliittisesta arvomaailmastamme, jos päätämme ulkoistaa omien vanhempiemme hoitamisen koneille sen sijaan, että maksaisimme hoitotyöstä ihmiselle tai tekisimme sen peräti itse? Toisista, ja aivan erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista, ihmisistä huolehtiminen on itsessään hyvä ja arvokas päämäärä, ei pelkkä teknologinen ongelma.

Teologeille on tärkeää, että ihminen säilyy kokonaisvaltaisena moraalisena toimijana. Teologian näkökulmasta on huolestuttavaa, mikäli ihmisen moraalinen ulottuvuus vaarantuu ja eettinen harkinta tylsistyy. Ajatellaanpa esimerkiksi tilannetta, jossa tekoäly on luonnollinen osa jokapäiväistä elämää ilman aitoa vastuuta tai sosiaalista mukautuvaisuutta. Tällöin raja ihmisen ja ihmistä muistuttavan koneen välillä voi hämärtyä. Jonkun mielestä esimerkiksi seksirobotti voi tarjota turvallisen keinon väkivaltaan ja alistamiseen viehtyneelle, mutta asian voi kysyä myös toisin päin: Jos opimme kohtelemaan ”koneihmisyyttä” epäkunnioittavasti, on olemassa vaara, että se heijastuu myös tapaamme kohdella aitoja ihmisiä. Toisin sanoen, tehdessämme koneista ihmisiä saatamme samalla tehdä ihmisistä koneita.

Rakkaus, huolenpito ja muut moraaliset ja sosiaaliset kyvyt vaativat vaivaa ja harjoittelua, usein yrityksen ja erehdyksen kautta. Perinteisesti näitä taitoja on kutsuttu hyveiksi ja niiden vastakohtia kuten itsekkyyttä ja vihamielisyyttä paheiksi. Hyveet eivät ilmesty tyhjästä, vaan vaativat tietoista harjoitusta. Mikäli maailma on täynnä moraalisessa mielessä rajoittuneita keinotekoisia toimijoita, perinteisten hyveiden harjoittaminen käy vaikeaksi. Tämä voidaan havaita jo nykyisen teknologian parissa. Ajatellaanpa esimerkiksi sosiaalista mediaa, jossa ihmisten ovat ”kasvottomasti” vuorovaikutuksessa ilman välitöntä ja konkreettista yhteyttä, joka mahdollistaisi toisten osapuolien tunteiden lukemisen. Suuri osa emotionaalisesta ja sosiaalisesta älykkyydestämme perustuu siihen, että vuorovaikutus tapahtuu kasvotusten. Kun toinen osapuoli ei ole fyysisesti läsnä, moraalinen vastuu on helpompi sivuuttaa. Kynnys väärinymmärrykseen, vihaan, halveksuntaan ja tarkoitukselliseen loukkaantumiseen on paljon pienempi Twitterissä kuin yhteisen kahvikupin äärellä. Sosiaalisen median aikakautena kaivataan kipeästi hyveitä kuten nöyryyttä, kunnioitusta, rakkautta sekä halua ja kykyä kuunnella toista. Samaan aikaan niiden harjoittaminen on yhä vaikeampaa. Sama pätee myös tekoälyyn. Ehkä ihminen tarvitsee uudenlaisia esikuvia ja pyhimyksiä, jotka pitävät kiinni hyveistä ja haluavat kasvaa niissä, vaikka se olisi heidän oman etunsa vastaista. Ehkä tulevaisuuden pyhimys kieltäytyy siirtämästä kaikkea elämäänsä digitaaliseen maailmaan.  Ehkä hän asettaa rajat yksityisyydelleen ja pitää huolta omista vanhemmistaan. Tällainen elämä olisi hyvä esimerkki jokaiselle ihmiselle – tekoälyn mielenlaadusta puhumattakaan.

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa sekä dosentti, Itä-Suomen yliopisto ja Helsingin yliopisto.

Artikkeli on aikaisemmin julkaistu englanninkielisenä Euroopan Tieteiden ja Taiteiden Akatemian (European Academy of Science and Arts) julkaisussa Revisiting Values and Rights in a Digitalising World. Editors Juhani Laurinkari, Felix Unger and Zoltan Tefner. EASA 2019. Kirjaa on tilattavissa prof. Juhani Laurinkarilta (juhani.laurinkari (ät) uef.fi )

Kuva: Stem.T4L on Unsplash.com

Kts. myös Robotiikka, geenitekniikka, etiikka. Esa Erävalo (toim.) 2018. Lue lisää.